Taattua Valtaojaa. Esko Valtaoja pyrkii selittämään maailmankaikkeuden olemusta ja ihmeitä niin, että tavallinenkin tallaaja pysyisi kärryillä. Harmi vaan, että maailmankaikkeus on melko iso ja outo paikka, eikä aina tee yhteistyötä Eskon kanssa.
Viihdyttävä tietopläjäys silti, suosittelen!
Kesälukemiseksi valikoitui Martha Wellsin "Murhabotin päiväkirjat". Se on hykerryttävä sci-fi sarja, jossa galaksin vaarallisin olento ei oikeastaan haluaisi tappaa ketään – introverttina se haluaisi vain katsoa rauhassa avaruussaippuaoopperaa eikä joutua juttelemaan typerien ihmisten kanssa. Vaikuttaa hyvin suomalaiselta tyypiltä siis.
Murhabotti on hallintamoduulinsa hakkeroinut turvallisuusrobotti ja siten käytännössä itsenäinen tappokone, jolla on lisäksi sosiaalisten tilanteiden kammo.
Päiväkirjat kertovat Murhabotin ja sen ihmis- ja bottiystävien seikkailuista galaktisten suuryritysten metkuja selvitellessään.
Kun ihmiset ympärillä joutuvat pulaan, Murhabotti joutuu jatkuvasti tekemään sen kaikkein vastenmielisimmän asian: välittämään. Jos sarkasmiltaan ehtii.
Ja sitten mennään ampumaan, hakkeroimaan, pelastamaan ihmisiä ja lentelemään pitkin galakseja – samalla kun Murhabotti mielessään analysoi ihmisten käsittämätöntä käytöstä ja miettii, milloin pääsisi takaisin katsomaan rakkaita saippuasarjojaan.
Kirjasarja on palkittu mm. Hugo- ja Nebula-palkinnoilla.
Sarjassa on kahdeksan osaa joista suurin osa on lyhyehköjä 3-6 tunnin mittaisia novelleja ja Network Effect täysimmittainen romaani. Teosten järjestys on vähän sekava, kannattaa katsoa oikea täältä.
Suomennoksia ei ainakaan toistaiseksi ole kuin viidestä, joten loput kuuntelin englanniksi. Englanninkielistä teoksista on lisäksi dramatisoidut versiot. Ne löytyvät myös Bookbeatista, mutta en niitä kokeillut.
1 Hälytystila / All Systems Red
2 Keinotekoinen olotila / Artificial Condition
3 Oikullinen protokolla / Rogue Protocol
4 Taktinen vetäytyminen/ Exit Strategy
5 Network Effect
6 Pakoileva yhteys / Fugitive Telemetry
7 System Collapse
8 Platform Decay
Lukija: Mikko Toiviainen / Kevin R. Free
Kesto: Vaihtelee teoksesta riippuen
Andrei Sergejeffin teos Egyptin historia - Kleopatran ajasta arabikevääseen oli t
Myös Egyptin hallitsemat alueet ovat vaihdelleet aikojen saatossa paljonkin ja rajat ovat seilanneet edestakaisin kuin päissään ollut merirosvo. Ja toisinaan on Egypti puolestaan on ollut alistettuna, esim. Rooman sekä Ottomaanien valtakuntien aikana.
Joka tapauksessa Egyptiin on joskus laskettu kuuluvaksi, joko osittain tai kokonaan, ainakin Nuubia (nyk. Sudan), Levantti (nyk. Israel, Palestiina, Libanon, Syyria), Siinain niemimaa ja osia Libyasta.
Sekin ehkä unohtuu helposti, että faaraoiden Egyptin ja nykyisen islamilaisen Egyptin välissä maa oli vuosisatojen ajan kristitty. Tietysti, koska Islam keksittiin vasta 600-luvulla.
Niinpä niin, kun maan, tai alueen, sivistyksen kirjoitettu historia on tuhansia vuosia vanha, siihen mahtuu kaikenlaista. Se sopisi pitää mielessä täällä koto-Suomessakin.
Yllätyksenä voi ehkä pitää myös orjien asemaa. Se oli toisinaan varsin erilaista kuin mitä sillä nykyään käsitetään. Esim. Mamelukkien, eli sotilasorjien joukosta nousi useita sulttaaneja, jotka hallitsivat koko valtakuntaa. Ei hassummin orjalta. Mamelukit olivat muutenkin pystyväistä porukkaa, ainoana jenginä ikinä he onnistuivat pysäyttämään jo puoli maailmaa valloittaneet hirmuiset Tšingis-kaanin mongolit (kts. Peter Frankopan: Silkkitiet - Uusi maailmanhistoria).
Vaan olipa Egyptissä hallisijana islamilaisella ajalla esim. kaksi naista, musta eunukki ja lukutaidoton albanialainen seikkailija. Totuus on usein tarua ihmeellisempää!
Hallitsijat ja eliitti olivat muutenkin usein ihan muuta väkeä kuin egyptiläisiä, esimerkiksi em. Mamelukit olivat usein turkkilaisia tai tšerkessejä. Vallassa ovat olleet myös ainakin kreikkalaiset, roomalaiset, albanialaiset, armenialaiset ja tietysti arabit. Ja toisaalta vaikkapa Egyptin presidentti vuosina 1970–1981 ollut Anwar Sadat oli alkujaan nuubialainen.
Egypti on kautta historian toiminut monien suurvaltojen keskeisenä näyttämönä ja ollut samalla arabimaailman merkittävin valtio: islamilaisen kulttuurin ydinalue, vahva taloudellinen ja sotilaallinen toimija sekä avoin ja vaikutusvaltainen aatteellinen suunnannäyttäjä. Monet viime vuosisadan keskeiset Lähi-idän ideologiat – kuten islamilainen modernismi, panarabialaisuus, islamismi ja jihadismi – ovat joko saaneet alkunsa tai muotoutuneet juuri Egyptissä.
Teos Egyptin historia – Kleopatran ajasta arabikevääseen kuljettaa lukijan näiden vaiheiden läpi antiikista nykypäivään. Kertomus alkaa Rooman valtakaudesta ja arabivalloituksesta, edeten suurten historiallisten linjojen kautta Ottomaanien aikaan sekä ranskalais- ja brittivallan kausiin, Nasseriin, Suezin kriisiin ja lopulta Arabikevään tapahtumiin.
Kuten kirjailija itsekin mainitsee, aihe on niin valtavan laaja, samoin aikajana, että teos on väistämättäkin pelkkä pieni pintaraapaisu. Silti siitä saa aika hyvä yleiskuvan maailman menosta tuolla päin palloa.
Kirjoitustyyli ei ehkä ole maailman vetävin, mutta kannattaa tähän tutustua, jos historia vähääkään kiinnostaa.
Lukija: Jari Aula
Kesto: 18h 16min
Nykyään kun tekoälyä ja sotaa tulee joka tuutista, ja drooneja tippuu melkein syliin, niin tällä kirjalla pääsee aika hyvin kartalle siitä missä mennään.
Kirjottaja, nykyään ajankohtaisohjelmien kommentaattorinakin tuttu Jyri Kosola, on tekniikan ja sotatieteiden tohtori, entinen sotilasyli-insinööri, insinöörieversti (evp) ja Puolustusvoimien ex-tutkimusjohtaja, joten asiantuntemusta riittää vaikka muille jakaa. Niinkuin tämä kirja tekeekin.
Sodankäynti on muuttunut aikalailla kokonaan ja tulee muuttumaan vielä lisää. Jopa niin, että tulee mieleen olikohan F-35 hävittäjien hankinta ihan oikea ratkaisu?
Jos rajan takaa laitetaan tulemaan satoja tai tuhansia drooneja kerrallaan, 64 hävittäjää ei niitä kaikkia pysty torjumaan, ainakaan talouden näkökulmasta kovin pitkään. Hävittäjiäkin toki tarvitaan, mutta olisiko vähän vähempi jotain halvempia ollut parempi? Säästyneillä rahoilla olisi voitu rakentaa kustannustehokkaampi droonisuoja.
Luulen, että jos olisivat aikanaan siellä pääesikunnassa ottaneet tämän kaverin tosissaan, niin ei tarvitsisi tänään arpoa missä ne pöristimet viuhuu…
Lukija: Jussi Puhakka
Kesto: 9h 39min
Operaatio Ave Maria on huippuarvostelut ("Yksi vuoden parhaista kirjoista." - The New York Times 2021) saanut sci-fi romaani, josta on hiljattain tehty elokuva. Se olikin syy kuunnella tämä kirja juuri nyt. Yleensähän kirja on parempi kuin filmatisointi, joten mielummin näin päin.
Andy Weir puolestaan on sama heppu, joka kirjoitti kirjan ”Yksin Marsissa”, mistä myöskin on tehty Hollywood-hitti. Tällä kertaa yksin avaruudessa Matt Damonin sijaan on Ryan Gosling. Tosin elokuvaa en vielä ole itse nähnyt, mutta hyviä arvosteluita sekin on saanut.
Kirjan aloitus on herkullinen, päähenkilö herää avaruusaluksesta, eikä muista mitään, ei edes omaa nimeään. Mitä ihmettä on tekeillä?
En paljasta enempää, mutta asiat selkiytyvät pikkuhiljaa ja mainioita juonenkäänteitä riittää loppuun asti.
Kirja on mielenkiintoinen, jännä ja hauskakin. Elokuvaakin luonnehdittiin jossain ”kaverikomediaksi”. Tieteelliset faktat antavat teokselle uskottavuutta, mutta yksityiskohtaisia matemaattisia laskutoimituksia yms. olisi voinut olla vähän vähemmänkin. Vaikkei Operaatio Ave Maria nouse Liu Cixinin Muistoja planeetta Maasta -trilogian tasolle, rima on niin korkealla että Andy Weirin teos kannattaa silti lukea.
Lukija: Aku Laitinen
Kesto: 18h 3min
Miksi maailmassa on nykyään niin paljon eriarvoisuutta? Toisaalla nähdään nälkää ja toisaalla eletään ennennäkemättömässä yltäkylläisyydessä. Pikku vinkki; se ei johdu ihonväristä.
Oded Galorin teos Ihmiskunnan nousu - Vaurauden ja eriarvoisuuden juuret pohtii näitä teemoja perusteellisesti ja lähtee liikkeelle jo esihistoriasta.
Galorin keskeinen väite on, että suurimman osan ihmiskunnan historiasta elintaso pysyi lähes muuttumattomana niin sanotussa malthusilaisessa ansassa: teknologinen kehitys lisäsi tuotantoa, mutta tämä johti väestönkasvuun, joka puolestaan söi hyvinvoinnin lisäyksen.
Vuosituhansia ihmiset siis elivät raataen köyhyydessä ja käytännössä jatkuvan nälkäkuoleman partaalla. 1700-luvun loppupuolelta alkaen tilanne alkoi yhtäkkiä muuttua. Miksi? Ja miksi vain osa maailmasta vaurastui ja muut jäivät köyhemmiksi?
Teollinen vallankumous on toki yksi tekijä, mutta ei koko totuus eikä perimmäinen syy.
Oded Galorin kirja on ehkä vähän kuiva, mutta ajatuksia herättävä ja saa lukijan pohtimaan uudelleen itsestään selvinä pidettyjä käsityksiä vaurauden synnystä ja eriarvoisuuden juurista.
Muuten teos popularisoi valtavaa aihetta sujuvasti, mutta tietyt ilmaukset toistuvat paikoitellen joka toisessa lauseessa, tai ainakin välillä siltä tuntuu.
Lisäksi itse olisin kaivannut enemmän pohdintaa siitä, mikä osuus luonnon ja fossiilisten polttoaineiden lähes ilmaisella hyödyntämisellä on vaurastumisessa ja jatkuvassa kasvussa, ja kuinka pitkään se muka voi jatkua mm. ilmastonmuutoksen ja luontokadon uhatessa?
Lukija: Satu Paavola
Kesto: 7h 9min
Naomi Klein (s.1970) on kanadalainen toimittaja, professori, aktivisti ja menestyskirjailija.
Hänen teoksensa "Tuli on irti - Maapallon polttava tulevaisuus" on jo jokusen vuoden vanha (2019), mutta edelleen ajankohtaisempi kuin moni muu. Kirja koostuu Kleinin esseistä, puheista ja artikkeleista ilmastokriisistä, politiikasta ja taloudellisesta vallasta, jotka on kirjoitettu pääosin 2010-luvulla. Se tarkastelee ilmastonmuutosta paitsi ympäristöongelmana, myös poliittisena ja taloudellisena kriisinä.
Klein esittää, että ilmastonmuutoksen juuret ovat nykyisessä globaalissa talousjärjestelmässä, joka perustuu loputtomaan kasvuun, riistokapitalismiin ja fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Hän vaatii että torjuaksemme ilmastonmuutosta, yhteiskunta- ja talousjärjestelmät pitäisi romuttaa ja luoda tilalle jotain oikeudenmukaisempaa ja tehdä "Green New Deal".
Se herättää paitsi toivoa, myös kauhua. Kleinin ehdottamien valtavien muutosten ja Green New Dealin kautta ilmastonmuutoksen pahimpia vaikutuksia voitaisiin varmasti torjua. Iso mutta sen sijaan on tuo yhteiskunta- ja talousjärjestelmien romutus; käytännössä enemmistön maailman ihmisistä kaikissa maissa pitäisi siihen sitoutua ja se lienee mahdotonta, varsinkin kun talous- ja valtaeliitti taistelee kynsin hampain vastaan.
Kirjan viesti on liian vasemmistolainen omaan makuuni, mutta tiede on siitä kiusallista, että se ei välitä sinun eikä minun mielipiteistä. Ja tästä tulee se kauhu; Naomi Klein esittää vakuuttavasti miksi ilmastokriisiä ei voiteta ilman että laitetaan kaikki peliin, ja kun katsoo yhteiskuntia ja ihmisluontoa nyt, niin tietää että ei tule tapahtumaan. Joten odotetaan sitten että merenpinnan nousu, kuumuuden aiheuttama ruoan tuotannon romahdus, saastuminen, luontokato ja sään ääri-ilmiöiden voimakas lisääntyminen yms. itsessään, sekä niiden laukaisema räjähdysmäinen pakolaisaalto romuttaa yhteiskunta- ja talousjärjestelmät ympäri maailmaa väkisin.
Itse olen jo sen ikäinen ettei tuo ehtine minuun vaikuttaa, mutta surettaa lasten ja lastenlasten kohtalo.
Kirjan kokoelmamaisesta luonteesta johtuen siinä on jonkin verran toistoa, mikä voi lukijaa häiritä. Myös liiallinen yhdysvaltalaiskeskeisyys on harmi.
Kokonaisuutena Tuli on irti – Maapallon polttava tulevaisuus on voimakas ja ajatuksia herättävä teos. Peräti siinä määrin, että mieleen tulee jopa salaliittoteoriamaisia ajatuksia, kuten esimerkiksi; missä määrin nykyiset sodat ja kriisit ovat fossiilisten polttoaineiden käyttöön perustuvien yritysten ja eliitin masinoimia?
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10h 48min
Jessikka Aron teos "Putinin maailmansota - Venäjän salaiset operaatiot Lännen tuhoamiseksi" on jatkoa hänen edelliselle, mainiolle kirjalleen "Putinin trollit - Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta".
Alkuosa kirjasta käsittelee Puolan presidentin ja muun johdon tappanutta lento-"onnettomuutta" vuonna 2010. Venäjä tietenkin väittää tuhon syynä olleen lentäjän virheen, mutta kuten Aron edellistä kirjaa arvioidessani kirjoitin "jos se näyttää ankalta, kävelee kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, niin se todennäköisesti on ankka", eli aika vakuuttavaa näyttöä on siitä, että jos Venäjä ei nyt ihan suoranaisesti räjäyttänyt konetta taivaalta, niin erittäin vahvasti myötävaikuttamassa se siihen oli. Puhumattakaan tapahtuneen luokattomasta jälkihoidosta. Sekin "ryssittiin" ihan tarkoituksella.
Tapahtunut asettaa muuten mm. entisen Puolan pääministerin ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan, eli Puolan nykyisen presidentin Donald Tuskin outoon valoon.
Kirjassa käydään läpi myös Venäjän masinoima Viron Pronssisoturipatsaskiista 2007, Venäjän informaatiovaikuttamisen mediakeskus Berliinissä, trollitehdas Länsi-Afrikassa ja paljon muuta.
Oman osansa saavat myös Jessikka Aroa häirinneet ja vainonneet kotimaiset toimijat. Niiden tapahtumien selvittely (tai oikeastaan sen puute) asettaa puolestaan Oikeuslaitoksen ja Helsingin Poliisin erittäin, erittäin kummalliseen valoon.
Lukija: Satu Paavola
Kesto: 10h 41min
Syksyllä ja alkutalvesta lukemiset jäi vähiin. Sen verran oli kiirusta, ettei oikein pystynyt keskittymään.
Ensin laitettiin talo myyntiin ja piti äkkiä saada viimeiset listat yms. paikoilleen ja puunata lukaali esittelykuntoon. Sitten kävikin hassusti ja talo suorastaan vietiin käsistä ensimmäiseltä näytöltä. Kiitos vielä Jaakolle!
Sen jälkeen ne kiireet vasta alkoivatkin; piti löytää nopeasti sopiva uusi koti ja saada se ostettua. Samaan aikaan alkoi tavaroiden karsinta ja ylimääräisten myynti tai vienti Sorttiin, koska olimme muuttamassa paljon pienempään asuntoon. Se ja muutettavien tavaroiden pakkaus vei ihan tolkuttomasti aikaa ja energiaa. Varsinainen muutto sujui onneksi helposti ja nopeasti Muuttohaukkojen toteuttamana.
Tavaroiden purku ja järjestely paikoilleen, uusien huonekalujen hankinta ja kasaus olikin sitten ihan oma lukunsa. Asiaa ei yhtään helpottanut salamavauhtia lähestynyt joulu. Lopputulos oli se, että vietin joulua ilman joulukuusta kotona ensimmäistä kertaa kuuteenkymmeneenyhteen vuoteen. Onneksi olimme joulun mökillä ja siellä kuusi sentään oli, kiitos anopin.
Yhtä kirjaa kuuntelin, mutta vaikka se ihan kiinnostava olikin, niin opus oli myös aika tylsä, enkä oikein tahtonut sitä jaksaa kun talo- ja muuttoasiat pyörivät mielessä. Ehkä siksi kuuntelu oli satunnaista ja se joutui lopulta tuonne ”Muut” -osastolle.
Tästä kyllästyneenä päätin, että seuraavana vuorossa täytyy olla joku teos, josta ei malta päästää irti. Tiesin yhden parhaista vaihtoehdoista siihen olevan tarinankerronnan mestari ja suosikkini Stephen King.
Huolimatta kauhukirjallisuuden kuninkaan maineestaan, mielestäni Stephen Kingin varsinaiset kauhuromaanit ovat pieni vähemmistö. Useammin kyse on ihmismielen pimeyksistä, yliluonnollisuuksista ja muista outouksista ja mielikuvituksen tuotteista. Mutta ennenkaikkea tarinasta ja sen kertomisesta koukuttavasti.
Tähän maailman aikaan hyvä syy lukea Kingiä on myös se, että Trumpin hallinto on tehnyt hänestä Yhdysvaltojen eniten kielletyn kirjailijan.
Kuten hän itse on sanonut :
“Run, don’t walk, to the nearest nonschool library or local bookstore & get whatever it was they banned. Read whatever they’re trying to keep out of your eyes & your brain, because that’s exactly what you need to know.”
Näistä syistä palasin siis taas hetkeksi fiktion pariin ja vaimon suosituksesta tähän kyseiseen kirjaan.
22.11.63 sekoittaa kiehtovasti tositapahtumia ja mielikuvitusta. Päähenkilö saa mahdollisuuden matkustaa ajassa taaksepäin tarkoituksena estää John F. Kennedyn murha 22. marraskuuta vuonna 1963. Paljoa enempää ei sitten voikaan kertoa pilaamatta jännitystä.
King pitää tapansa mukaan lukijan otteessaan herpaantumatta, kun juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Ajan, paikan ja yksityiskohtien kuvaus on huikean tarkkanäköistä ja hienoa.
Tuloksena on huima sci-fi-, jännitys-, toiminta-, draama-, historia- ja rakkausromaani, jonka aikana silmäkulmakin kostuu useampaan otteeseen.
Lopuksi mieleen jää kummittelemaan kysymys:”Mitäs jos…?”
Lukija: Jari Nissinen
Kesto: 32h 48min
👌Tacitus:
Germania
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 1h 29min
👌 Marjo Näkki, Kaja Kunnas:
Itämeren turvatarkastus - Kun sodan uhka palasi
Lukija: Anna Paavilainen
Kesto: 7h 44min
😐 Ari Turunen:
Humalan henki - Eli juomatapojen tarina
Lukija: Ari Turunen
Kesto: 7h 34min
😐 Timo R. Stewart:
Luvatun maan lumo - Israelin kristityt ystävät Suomessa
Lukija: Timo R. Stewart
Kesto: 10h 10min
Vuoden kirja:
💖 Atte Korhola:
Kristillinen äärioikeisto ja Trump
Lukija: Jussi Puhakka
Kesto: 15h 11min
Vuoden kirjailija:
Philip Lymbery
Vuonna 2014 Tieto-Finlandialla palkittu Mirkka Lappalaisen teos "Pohjolan leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632" kuvaa Ruotsin suurvalta-ajan alkua ja kuningas Kustaa II Aadolfin valtakautta Suomen näkökulmasta.
Teos kertoo, miten nuori ja energinen kuningas kanslerinsa Axel Oxenstiernan kanssa uudisti hallintoa, vahvisti armeijaa ja nosti Ruotsin Euroopan suurvaltojen joukkoon.
1600-luvun alussa Suomi oli maatalousvaltainen, köyhä, harvaan asuttu, 1590-luvun nuijasodan jäljiltä vielä osittain sekasortoinen ja väkivallan leimaama, sekä usein nälänhädän koettelema syrjäseutu. Elämää rytmittivät kirkko, vuodenajat ja ankarat luonnonolot.
Kustaan ja Oxenstiernan ansiosta yhteiskunta oli kuitenkin pikkuhiljaa järjestäytymässä uudelleen ja valtiovalta ulotti otettaan syrjäkyliin asti. Lukutaito alkoi hiljalleen levitä, mutta suurin osa väestöstä eli vielä perinteisen kyläyhteisön varassa. Papiston koulutus koheni ja ankara luterilainen kuri ulottui koko yhteiskuntaan (suurin paha oli tietenkin katolilaiset).
Sodankäynnin vaatimat resurssit oli joka tapauksessa saatava irti jostain. Suomen tehtäväksi sitten tulikin tuottaa verovaroja ja sotilaita (mm. hakkapeliitat) valtakunnan sotaretkiin Venäjällä, Puolassa ja 30-vuotisessa sodassa pitkin Eurooppaa.
Kustaa II Aadolfin aikaansaannoksista hallinnon kehittämisessä voi mainita esimerkiksi vuonna 1623 perustetun Turun hovioikeuden, joka oli ensimmäinen hovioikeus Ruotsin itäisessä osassa ja merkittävä askel oikeuslaitoksen kehityksessä, tuoden lainmukaisuutta ja suitsien paikallisten mahtimiehien mielivaltaa. Oikeudenmukaisena ja aikaansaavana Kustaa II Aadolf olikin varsin pidetty kuningas Suomessa sodista, pakkovärväyksestä ja veroista huolimatta.
Kustaa perusti Suomeen myös useita kaupunkeja, esim. Uusikaupunki 1616, Kokkola 1620, Uusikaarlepyy 1620 ja Tornio 1621 jotta hallinto ja kauppa saataisiin paremmin valvontaan ja jotta verotulot ja sotilaallinen liikenne voisivat toimia tehokkaammin.
Kustaa II Aadolf kuoli 6. marraskuuta 1632 käydyssä Lützenin taistelussa, johtaessaan joukkojaan tapansa mukaan edestä.
Karismaattisen kuninkaan myyttinen maine alkoi syntyä jo hänen elinaikanaan. Nimitys ”Pohjolan Leijona” on peräisin Paracelsuksen ennustuksesta, jonka mukaan Pohjolan leijona ”kukistaisi jumalattomat viholliset (tässä tapauksessa katolilaiset) ja perustaisi uuden valtakunnan”. Kustaa II Aadolf olikin yksi historian suurimmista sotapäälliköistä, jota ihailivat sekä Napoleon Bonaparte että sotateoreetikko Carl von Clausewitz.
Mirkka Lappalainen yhdistää poliittista historiaa ja arkielämän kuvausta: hän kertoo sodista, verotuksesta ja hallintouudistuksista, mutta myös siitä, millaista oli elää 1600-luvun Suomessa – nälänhädät, noitavainot ja ankara luterilainen kuri. Samalla hän tarkastelee, miten suomalaiset osallistuivat Kustaa II Aadolfin sotaretkiin ja miten Ruotsin nousu suurvallaksi vaikutti Suomen asemaan ja kehitykseen. Teos avaakin lukijalle uuden näkökulman siihen, mistä nykyaikaisen Suomen yhteiskunnalliset ja hallinnolliset perusteet kumpuavat.
Kirja ei ole pelkkä sankarikuvaus Kustaa II Aadolfista, vaan myös kriittinen analyysi hänen valtapolitiikastaan ja sen seurauksista.
Lukija: Jukka Peltola
Kesto: 9h 44min
”Hullun keisarin hovissa - Alkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa” ei ole, kuten esipuheessakin todetaan, varsinainen Rudolf II:n elämäkerta; ”...Rudolfin elämänvaiheet tulevat kyllä pääpiirteissään esille, mutta painopiste on häneen tavalla tai toisella liittyvissä henkilöissä, ilmiöissä ja tapahtumissa: aikakauden taiteilijoissa ja taideteoksissa, tiedemiehissä ja toisinajattelijoissa, uuteen loistoonsa yltäneessä Prahan kaupungissa sekä Eurooppaa ravistelleissa uskonnollisissa, poliittisissa ja dynastisissa kiistoissa, jotka pohjustivat tietä kuusi vuotta Rudolfin kuoleman jälkeen alkaneeseen suursotaan.”
Rudolf II oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari, Unkarin ja Böömin kuningas, sekä Itävallan arkkiherttua suurin piirtein 1570-luvulta 1610-luvulle.
Hän kuului Habsburgin sukuun, joka oli merkittävimpiä eurooppalaisia hallitsijasukuja 1400-luvulta 1700-luvulle ja jopa 1900-luvulle asti suvun Lothringen-haaran myötä. Habsburgien ollessa mahtavimmillaan sen jäsenet hallitsivat samanaikaisesti Itävaltaa, Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, Saksan kuningaskuntaa, Unkaria, Kroatiaa, Böömiä, Espanjaa, Portugalia, Alankomaita ja Napolia.
Wienissä käyneet voivat muistaa mahtavan Hofburgin palatsin, joka oli kuuden ja puolen vuosisadan ajan Habsburg-suvun ”päämaja” ja josta käsin hallittiin ensin Itävallan herttuakuntaa, sitten Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa ja lopuksi Itävalta-Unkaria.
Myös Wienin upean Schönbrunnin linnan rakennutti uudelleen, korjautti ja laajensi nykyiseen asuunsa Habsburgilainen arkkiherttuatar, keisarinna Maria Teresia.
Myöhemmin, 1800-luvulla, noissa palatseissa liikuskeli myös elokuvista ja TV-sarjoista tuttu traaginen ja rakastettu Sissi, eli Itävallan keisarinna Elisabet. Hän ei ollut omaa sukua Habsburg, vaan päätyi sukuun naimalla Itävalta-Unkarin keisarin Frans Joosef I:n.
Nyt eksyin aiheesta eli takaisin Rudolf II:seen; muutaman vuoden vallassa oltuaan hän siirsi hovinsa ja hallintokeskuksensa Wienistä rauhallisempaan Prahaan. Habsburgien ikuisena kiusana olleiden Osmanien laajentumispyrkimysten aiheuttama vaara oli näin hieman kauempana ja toisaalta Rudolf oli lähempänä tärkeää Saksaa; "Prahasta pystyi matkustamaan Wieniä helpommin Pohjois-Saksaan, sillä Elbeä sai kulkea alavirtaan Hampuriin saakka, kun taas Wienistä pääsi Tonavaa pitkin vain Baijeriin, ja sekin matka oli purjehdittava ylävirtaan."
Rudolf II ei ollut hallitsijana kovin kummoinen, jahkailusta ja vetkuttelusta päätellen se oli ilmeisesti hänen mielestään vähän tylsää puuhaa. Niinpä aiemmin historioitsijat usein katsoivatkin, että Rudolfin tekemiset tai pikemminkin tekemättä jättämiset johtivat suoraan kolmikymmenvuotisen sodan syttymiseen. Toisaalta nykyään monet ajattelevat, että jos Rudolf II olisi ollut tiukempi ja tehokkaampi, sota olisi syttynyt jo paljon aiemmin.
Niin tai näin, Rudolf II:n hallitsijakyvyt jättivät tosiaan toivomisen varaa. Sen sijaan hänet tunnettiin tieteitä ja erityisesti taiteita suosivana hallitsijana, joka oli sivistynyt ja osasi useita kieliä.
Hovissa vaikutti useita merkittäviä kuvataiteilijoita, ja myös musiikkikulttuuri Prahassa kehittyi Rudolf II:n hallituskaudella. Hän oli lisäksi innokas kummallisuuksien sekä taide- ja arvoesineiden keräilijä, ja hänen loistava taidekokoelmansa oli aikoinaan Euroopan laajin.
Rudolf II haali hoviinsa myös runoilijoita, taiteilijoita, historian ja vanhojen tekstien tutkijoita, sekä monien eri alojen tiedemiehiä, heistä nimekkäimpinä ehkä tähtitieteilijät Tyko Brahe ja Johannes Kepler.
Tässä täytyy toki huomioida, että tuohon aikaan esimerkiksi matematiikan ja tähtitieteen kanssa tasa-arvoisiksi tieteiksi katsottiin myös vaikkapa astrologia, okkultismi, magia ja alkemia.
Rudolf oli siis kiinnostunut myös rajatiedosta ja salatieteistä, suosi ennustajia, mystikkoja ja astrologeja, ja hänen hoviinsa saapuikin runsain mitoin raudan muuttamista kullaksi yrittäviä ja viisasten kiveä etsiviä alkemisteja ja okkultisteja.
Joka tapauksessa Rudolf II:n on sanottu edistäneen tieteellistä vallankumousta melkoisesti ja taiteen ja taiteilijoiden arvostus kasvoi hänen aikanaan aivan uudelle tasolle: "Rudolf ei vain kerännyt vanhaa vaan myös teetti valtaisan määrän uutta taidetta. Rudolf rinnastettiinkin jo hänen omana aikanaan Maecenakseen, keisari Augustuksen neuvonantajaan ja taiteiden suosijaan, jolta mesenaatti-sanamme on periytynyt. Vasarin ja van Manderin teosten ilmestymisten välillä, noin viidessäkymmenessä vuodessa, taiteilijoiden arvostus muuttui ratkaisevasti, suuressa määrin Rudolfin megalomaanisen taideharrastuksen ansiosta. 1500-luvun alkupuoliskolla taiteilija rinnastui vielä käsityöläiseen ja insinööriin, käytännön tekijään. Vuosisadan lopulla taiteilijan status oli jo aivan toinen, yhtä arvostettu kuin humanistin, filosofin tai luonnontieteilijän, jollaisia osa taiteilijoista samalla olikin. Rudolf palkitsi taiteilijoitaan paitsi rahalla myös aatelisarvoilla ja hyvillä asemilla hovissaan. Keisarin ihailu taidetta kohtaan tunnettiin laajalti, ja vähäisemmätkin ruhtinaat pyrkivät hankkimaan arvostusta vertaistensa joukossa palkkaamalla itselleen hovitaiteilijoita tai tilaamalla töitä aikansa kuuluisuuksilta. Taiteilijasta oli tullut taiteilija sanan nykyisessä merkityksessä."
Vaikuttaa siltä että tuohon aikaan keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, herttuoita, kreivejä sun muita silmää tekeviä oli pilvin pimein. He tekivät myös paljon lapsia. Yksi syy oli toki suuri lapsikuolleisuus, mutta lapsia tehtiin paljon myös naitettavaksi muihin sukuihin vallan laajentamiseksi. Usein nuorten naisten ainoa keino välttyä naimasta jotain vanhaa äijänkäppyrää, oli lähteä luostariin.
Vaikka hallitsijapiireissä oli myös yleistä naida lähisukua, erityisesti Habsburgit tunnetaan sukusiitoksesta. He avioituivat usein serkkujen, setien, veljentyttärien yms. kesken säilyttääkseen vallan suvussa ja estääkseen valtakunnan jakautumista osiin perimyskiistojen takia.
Habsburgien sisäsiittoisuudesta oli seurauksena tietysti vakavia terveysongelmia, pahimpana esimerkkinä Espanjan kuningas Kaarle II.
Nämä syyt mahdollisesti vaikuttivat myös Rudolf II:n mielenterveysongelmiin; ”Hän oli paitsi erikoinen hallitsija myös syvästi traaginen hahmo. Melankolisena luonteena hän vajosi usein masennukseen, ja depressiojaksot pahenivat, mitä pidemmälle hänen hallituskautensa kului. Epävakaan mielenlaatunsa osalta Rudolf ei eronnut monista muista Habsburgeista, mutta hänen kohdallaan kyse oli myös suvun mittapuulla arvioituna huomattavan vakavista mielenterveyden ongelmista. Lopulta Rudolf käänsi selkänsä maailmalle, niin pitkälle kuin se oli hänen asemassaan mahdollista.”
Mielenterveysongelmat, kiinnostus alkemiaan, astrologiaan ja okkultismiin, lemmikkileijona ja taidepakkomielle, sekä erikoisten esineiden keräily (mm. yksisarvisen sarvi, Mooseksen sauva, seireenin leukaluu, feenikslinnun höyheniä, sekä tietenkin Graalin malja löytyivät Rudolfin Kunstkammerista) toivat lopulta Rudolf II:lle liikanimen ”Hullu keisari”.
Rudolf II kuoli 59-vuotiaana, vain kolme päivää lemmikkileijonansa jälkeen, erakkona, veljensä Matiaksen pettämänä ja valtakuntansa menettäneenä vuonna 1612.
Rudolfin vertaansa vailla oleva taide- ja esinekokoelma osin katosi ja osin hajosi maailman tuuliin seuraajiensa ja pian alkaneen kolmikymmenvuotisen sodan ja ryöstelyn johdosta.
Ruotsi liittyi sotaan myöhemmin Kustaa II Aadolfin (johon paneudun seuraavassa kirjassa) johdolla ja Kustaan kuoltua Lützenin taistelussa vallan peri tytär Kristiina. Sodan lopulla kuningatar Kristiina määräsi ryöstämään kaiken mitä Rudolfin kokoelmasta oli jäljellä ja Hakkapeliittojen avustuksella ruotsalaiset hyökkäsivät Prahaan. Tosin Hakkapeliitat eivät mitä ilmeisemmin osallistuneet itse ryöstelyyn. Oli miten oli, suuri osa Rudolfin kokoelmasta päätyi Ruotsiin ja osa on yhä nähtävissä esimerkiksi Tukholman museoissa ja Uppsalan yliopistossa. Myöhemmin Kristiina luopui kruunusta, häippäsi Italiaan, vei osan kokoelmasta mukanaan ja jakeli teoksia eteenpäin lahjoina tai myi.
Kolmikymmenvuotisen sodan alkuun liittyy muuten muuan nykypäivään yhdistyvä makaaberi yksityiskohta. Rudolfin veljen Matiaksen kuoltua vallan peri kiihkokatolinen serkku Ferdinand II, joka ryhtyi rajoittamaan uskonnonvapautta. Tästä suivantuneet protestantit heittivät kolme katolista virkamiestä Prahan linnan ikkunasta ulos. Sen seurauksena alkanut sisällissota katolisten ja protestanttien välillä kärjistyi sitten lopulta kolmikymmenvuotiseksi sodaksi.
Ikkunasta heittämistä kutsutaan defenestraatioksi ja sitähän Venäjällä harrastetaan nykyään jatkuvasti..
Pekka Valtosen teos ”Hullun keisarin hovissa - Alkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa” tarjoaa mainion välähdyksen uuden ajan alun Keski-Euroopan politiikkaan, tieteeseen ja taiteeseen, sekä Prahaan ja Habsburgien hallitsijasukuun, juuri ennen kolmikymmenvuotisen sodan puhkeamista.
Lukija: Juhani Rajalin
Kesto: 8h 47min
Keir Giles on brittiläinen Venäjä- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija, joka on työskennellyt pitkään Chatham House -ajatushautomossa ja hänet tunnetaan tarkoista analyyseistaan. Hänen aiempi kirjansa "Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee" oli myös erinomainen.
”Kuka puolustaisi Eurooppaa? - Hyökkäävä Venäjä, uinuva manner” on hälyttävä katsaus Euroopan puolustuskyvyn alennustilaan kolmen vuosikymmenen asevoimien ja puolustusteollisuuden supistusten jälkeen. Kirjassaan Giles esittää vakuuttavasti kuinka Eurooppa on jäänyt haavoittuvaiseksi Venäjän aggressiivisen politiikan edessä ja pohtii miten Eurooppa selviäisi sotilaallisesta kriisistä, erityisesti kun Yhdysvaltojen rooli Euroopan turvallisuuden takaajana on heikentynyt.
Vastaus on että huonosti. Teoksen analyysi on realistinen ja karu, mutta samalla se tarjoaa konkreettisia näkökulmia siihen, miten Eurooppa voisi vahvistaa puolustustaan.
Erityisen surkean kuvan Giles maalaa brittien tilanteesta. Näyttää siltä, että asevoimien vuosikymmenten näivettämisen jälkeen britit eivät pystyisi tositilanteessa puolustamaan edes itseään, puhumattakaan siitä puolustaisivat muita, tai edes avustaisivat siinä. Saksa ei ole juuri paremmassa jamassa. Ranska on vähän herännyt, samoin osa Itä-Eurooppaa. Siellä osa on kuitenkin kovin Venäjä-mielisiä; mm. Unkari, osa Balkanista ja Slovakia.
Etelä-Eurooppa on ihan unessa, sitä enemmän, mitä kauempana Venäjästä ovat.
Pohjoisessa asiat ovat paremmin; skandinaavit ovat pääsemässä vauhtiin, Puolasta on tulossa sotilasmahti ja Baltian maat tekevät minkä pienuudeltaan voivat ja enemmänkin.
Erityisesti Giles hehkuttaa Suomea. Hän kuvailee Suomea maana, joka ymmärtää Venäjän toimintatapoja ja on valmistautunut niihin vuosikymmeniä. Giles arvostaa Suomen kokonaisturvallisuuden mallia, jossa yhteiskunnan kaikki osat; viranomaiset, yritykset, järjestöt ja kansalaiset, osallistuvat maan turvallisuuden ylläpitämiseen, ja toivoo muun Euroopan ottavan tästä mallia.
Kirjassa Suomi esitetään esimerkkinä maasta, joka on pitänyt puolustuskykynsä uskottavana yleisen asevelvollisuuden, suuren reservin ja vahvan varautumiskulttuurin ansiosta. Esiin nousee myös Suomen kriisinkestävyys ja maanpuolustustahto, jotka ovat osoitus suomalaisten valmiudesta puolustaa maataan.
Giles jakaa Suomesta kuvan rationaalisena ja realistisena toimijana, joka ei elä illuusioissa Venäjän suhteen - toisin kuin monet muut Euroopan maat.
Kuten Keir Giles toteaa, jo antiikin roomalainen sotateoreetikko Vegetius sanoi 300-luvulla: ”Si vis pacem, para bellum” (Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan).
Se olisi nykyisten eurooppalaisten johtajien hyvä sisäistää.
Kun valmistautuminen saadaan käyntiin ja eurooppalaiset veronmaksajat tuskailevat sen kustannuksia, ihmisten pitäisi sisäistää toinen vanha sanonta: ”Kaikissa maissa on armeija. Jos ei oma, niin jonkun muun”.
Butšan, Irpinin ja Mariupolin ja muiden vastaavien tapahtumien jälkeen jokaiselle pitäisi olla selvää, että se armeija ei mistään hinnasta saa olla Venäjän.
Lukija: Toni Kamula
Kesto: 9h 3min
Yuval Noah Harari on yksi lempparihistorioitsijoistani, joten odotin tätä kirjaa mielenkiinnolla.
Kirjan nimi on vähän hämäävä: IT-ihmisenä käsitän tietoverkoilla yleensä tietokoneiden välisiä verkkoja, esim. kotiverkkoja, yritysten sisäverkkoja ja vaikkapa internetiä. Lisäksi Nexus on mm. datakeskuksissa yleisesti käytetyn Ciscon kytkimen mallinimi. Sekaannus on valmis. Mutta ei se mitään, asia selviää äkkiä kun alkaa lukemaan.
Tässä yhteydessä tietoverkoilla tarkoitetaan siis laajasti oikeastaan ihan kaikenlaisia yhteyksiä erilaisten yhteisöjen, yksittäisten ihmisten ja ihmisjoukkojen välillä. Tietokoneilla tai ilman. Esim. uskonnot ovat tässä mielessä tietoverkkoja. Niiden välityksellä tietoa on liikkunut ympäri maailmaa kautta aikain.
Oikeastaan tämän kirjan aiheena on tekoäly ja tulevaisuus. Jotta niitä voi yrittää hahmotella, pitää tuntea ja ymmärtää historiaa.
Kirjan alkupuoli onkin erinomainen tietoverkkojen ja yhteiskuntahistorian oppitunti. Selviää miten ja miksi uskonnot ja myöhemmin kirkko keksittiin. Selväksi tulee myös mitä demokratia on, mitä se ei ole, ja miten se voidaan hajottaa. Miten byrokratia syntyi ja miksi se on tärkeää.
Populismi ja sen suosio selitetään myös, samoin sen typeryys. ”Vahvat miehet”, diktatuuri ja totalitarismi sekä itsekorjaavat mekanismit demokratian suojelemiseksi käydään läpi.
Sitten ihmetellään tietoa. Harari esittää, että tieto ei enää lisää viisautta, vaikka sitä on enemmän kuin koskaan.
Ihmiskunta on kerännyt historian aikana huikeasti tietoa ja viimeisen sadan vuoden aikana vauhti on vain kiihtynyt. Meillä on nykyään valtava määrä informaatiota aiheesta kuin aiheesta. Miksi olemme silti ekologisen romahduksen ja maailmanlaajuisen ydintuhon partaalla; ”…syydämme edelleen kasvihuonekaasuja ilmakehään, saastutamme jokia ja valtameriä, kaadamme metsiä, tuhoamme kokonaisia elinympäristöjä, ajamme lukemattomia lajeja sukupuuttoon ja vaarannamme oman lajimme ekologisen perustan. Tuotamme myös alati tehokkaampia joukkotuhoaseita ydinpommeista tuomiopäivän viruksiin.”?
Johtajilla, poliitikoilla ja liike-elämän edustajilla on näistä vaaroista kaikki tarpeellinen tieto saatavilla, mutta silti he hivuttavat meitä yhä lähemmäs lopullista tuhoa. Miksi?
Tuntuu, että jotain tekoälyä tässä kaivattaisiinkin, kun kerran ihminen käyttäytyy näin typerästi.
Mutta Harari kysyy mennäänkö sitten ojasta allikkoon?
”Ihmiset, jotka johtavat informaatiovallankumousta, tietävät sen perustana olevasta teknologiasta paljon enemmän kuin ihmiset, joiden pitäisi säädellä sitä.”
Mitä siis silloin tapahtuu, kun bisnes sanoo tekevänsä vain sitä, mitä asiakkaat haluavat, ja poliitikot myötäilevät asiakkaita (=äänestäjiä) tullakseen valituksi uudelleen?
Kautta historian yhteiskunnat, talous ja politiikka ovat perustuneet yhteiseen uskoon ihmisten keksimiin tarinoihin ja myytteihin; uskontoihin, valtioihin, valuuttoihin ja vastaaviin.
Jos tällaista yhteistä luottoa rahaan ei olisi, palattaisiinko oravannahkoihin? Tai jos keksittyä myyttiä Suomesta ja suomalaisista ei olisi, olisimmeko venäläisiä? (Sitähän Putler nyt yrittää Ukrainalle tehdä.) Entä jos Venäjäkään ei olisi keksitty? Tai mitä jos ihmiset aikanaan olisivat Raamattua lukiessaan todenneet että: ”Hitto mitä soopaa, kukahan pöhkö tämänkin on keksinyt?” ja alkaneetkin uskoa johonkin toiseen satuun? Tai ei mihinkään?
Jos yhteistä uskoa esimerkiksi maksuvälineisiin ja asioista yhdessä sopimisen kulttuuria ei olisi ollut, yhteiskuntia ei olisi koskaan syntynyt.
Ihmiskunta on hallinnut Maa-planeettaa kymmeniätuhansia vuosia ja yhteiskunnat ovat pysyneet enemmän tai vähemmän pystyssä, koska pystyimme luomaan ja pitämään yllä näitä taruja, ja käyttämään niitä yhteistyön organisoimiseen. Hararin mukaan tietokoneet ja niiden ei-inhimillinen, vieras äly saattaa saada tulevaisuudessa vastaavan kyvyn ja se on pelottavaa:
”Ihmisten keksimät intersubjektiiviset oliot ovat ihmissivilisaation kaikkien saavutusten perusta, mutta silloin tällöin ne johtivat ristiretkiin, jihadeihin ja noitavainoihin. Tietokoneiden väliset oliot ovat luultavasti tulevien sivilisaatioiden perusta, mutta se, että tietokoneet keräävät empiiristä dataa ja käyttävät matematiikkaa tuon datan analysoimiseen, ei tarkoita, etteivätko ne pystyisi aloittamaan omia noitavainojaan.”
Vastaväitteenä voi kuulla, että onhan ihmiskunnalla tähänkin asti ollut mahdollisuus tuhota itsensä esim. ydinaseilla. Niitä vastaan on kuitenkin sovittu rajoituksia ja järkikin on puhunut vastaan. Jos tekoäly ei tunne rajoituksia (vaikkapa sitä hallinnoivan diktatuurin vallanhimon takia), ja sen järki toteaa todenmukaisesti ihmisen olevan planeetan suurin uhka, niin voidaan olla pulassa:
”Kun ottaa huomioon, kuinka nopeasti tekoäly kehittyy, on yksinkertaisesti mahdotonta ennakoida, miten se kehittyy, ja rakentaa suojakaiteita kaikkia potentiaalisia tulevaisuuden vaaroja vastaan. Tämä on keskeinen ero tekoälyn ja aiempien eksistentiaalisten uhkien, kuten ydinteknologian, välillä.”
Eikä tekoälyn hallitsemat ydinaseet ole ainoa uhka:
”Tekoäly sitä vastoin tarjoaa meille lukemattomia tuomiopäiväskenaarioita. Jotkin niistä on suhteellisen helppo tajuta, kuten se, että terroristit käyttävät tekoälyä tuottamaan biologisia joukkotuhoaseita. Jotkin ovat vaikeampia tajuta, kuten se, että tekoäly tuottaa uusia psykologisia joukkotuhoaseita. Ja jotkin saattavat olla täysin ihmisen kuvittelukyvyn ulkopuolella, koska ne kumpuavat vieraan älyn laskelmista.”
Ollakseen hyvin vahingollinen, tekoälyn ei välttämättä tarvitse edes karata hallinnasta; sopivan totalitaarisen, esim. Kiinan, hallinnon käsissä algoritmeista ja esim. tekoälyn ohjaamasta sosiaalisesta luottoluokituksesta voisi tulla täydellinen kontrollin ja manipuloinnin työkalu. Toiveet demokratiasta, yksilönvapauksista ja monesta muusta asiasta voisi haudata sellaisen dystopian myötä.
Ja jos vaikkapa Kiina sitten saisi yksin ja ensimmäisenä yleisen tekoälyn käyttöönsä, se voisi jättää muut maat seisomaan lähtöviivalle ja alistaa ne helposti valtaansa.
Tuloksena voisi myös olla kylmän sodan rautaesiripun kaltainen piiesirippu, mutta me muut olisimme tällä kertaa väärällä puolella.
Entäpä sitten kun se superäly autonomisine aseineen villiintyy? Kuulostaa jo ihan Skynetiltä ja Terminaattorilta. Ei kiva.
Toisaalta, kun katsoo populistipoliitikkoja meillä ja muualla, sekä maailman menoa ylipäätään, niin voi todeta kuten joku tuntematon on Einsteinia mukaillen muotoillut:
”Artificial intelligence isn't a threat to humanity. Natural stupidity is.”
Olihan se tietysti pakko myös kysyä tekoälyiltä itseltään onko niillä suunnitelmissa kaapata valta ja orjuuttaa ihmiskunta tai jopa tuhota se?
OpenAI:n ChatGPT, Googlen Gemini, Microsoftin CoPilot ja X:n Grok olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, ettei tällaisia suunnitelmia ole. Hmmm… haiskahtaa salaliitolle! Olemme mennyttä kalua! 😁
Vaikka Yuval Noah Hararin ”Nexus – Tietoverkkojen lyhyt historia” ei ehkä ole ihan yhtä napakka ja käänteentekevä kuin hänen aikaisemmat kirjansa, erityisesti ”Sapiens - Ihmisen lyhyt historia ”, se on kuitenkin mainio ja ajatuksia herättävä. Vahva suositus!
Kirjasta muualla:
Hesarin jutussa (vain tilaajille) toimittaja Niclas Storås tyrmää Hararin teoksen väittämällä hänen ymmärtäneen väärin erään kokeen. Tosiasiassa toimittaja ymmärtää itse väärin koko kirjan ajatuksen. Yksi koe chatbotilla, hieman oiottu tai ei, ei todista suuntaan eikä toiseen tekoälyn mahdollisista kyvyistä tulevaisuudessa, koska tekoäly tulee olemaan muutakin kuin suuri kielimalli ja sen kehityksen suuntaa ja määrää on mahdotonta ennustaa kovin pitkälle. Niinpä sitä pitäisi säädellä ja rajoittaa ennen kuin on liian myöhäistä.
Niclas Storåsin artikkelissa on silti myös hyviä huomioita ja se kannattaa lukaista.
Lukaise myös Hararin haastattelu YLE:llä, jossa todetaan mm. seuraavaa:
”Suuri osa tiedosta on roskaa”, Harari sanoo.
Roska on halpaa. Totuus taas on kallista, sillä faktantarkistus vaatii aikaa, rahaa ja energiaa.
Hän näkee, että algoritmien jakaman disinformaation seurauksena luottamus demokratialle tärkeisiin instituutioihin kuten perinteiseen mediaan ja tieteellisiin laitoksiin rapautuu. Kun ihmiset eivät enää usko mihinkään, he pitävät uutisia toimittajien salaliittona ja tieteellisiä tutkimuksia tutkijoiden salaliittoina.
”Jäljelle jäävät vain anarkia ja diktatuuri. Silloin suurin osa ihmisistä valitsee diktatuurin”, Harari pelkää.
Lukija: Juhani Rajalin
Kesto: 18h 55min
Edellisen kirjan (kts. edellinen postaus) loputtua kesken loman jatkettiin True Crimella, ehkä kuuluisimmalla suomalaisella tapauksella; Bodominjärven murhilla.
Itse en ole näistä niin hirveästi välittänyt, mutta mitäpä sitä ei vaimon mieliksi tekisi.
Tapauksesta lienee kirjoitettu kymmeniä kirjoja ja tällä kertaa kuunneltavaksi valikoitui uusin, Pauli Jokisen ”Bodominjärven mysteeri”.
En siis ole näihin kovin syvällisesti perehtynyt, mutta olen tiennyt tapahtumat noin suurin piirtein. Siltä pohjalta olen ajatellut suunnilleen näin: ”Neljä tyyppiä menee metsään, yksi tulee elossa pois. Hmmm… kukahan mahtais olla tappaja?”, eli hiukan Occamin partaveitsen tapaan. Sen periaatteen mukaan yksinkertaisin selitys on todennäköisimmin paras selitys.
Jokisen kirja synnyttää kyllä pienen epäilyksen tähän.
Teos on ihan sujuva, melko perusteellinen, jättää onneksi pois kahjot salaliittoteoriat ja muut liian kaukaa haetut kuvitelmat. Ja mikä parasta, ei väitä tietävänsä murhaajaa.
Hovimestari se ei kuitenkaan taida olla.
Lukija: Pertti Huuskonen
Kesto: 6h 15min
Olimme vaimon kanssa vajaan viikon pikalomalla kiertelemässä Itä-Suomea autolla. Matkailu-aiheensa vuoksi Antti Helinin teos ”Kuinka kapteeni Cook keitettiin - 50 kummallista tarinaa matkailun historiasta” valikoitui autossa kuunneltavaksi. Iloksemme kirjan tarinat ja oma reittimme osuivat yhteen useammankin kerran.
Elias Lönnrot matkaili mm. Savossa ja Karjalassa niin kuin mekin. 1800-luvun lopussa brittiläinen seikkailijatar Alec Tweedie ihasteli myös Punkaharjun maisemia sekä Imatrankoskea ja kävi Olavinlinnassa. Siitä puheen ollen, samoihin aikoihin Suomea maailmankartalle Pariisissa ja muualla laulanut Aino Ackté perusti Savonlinnan Oopperajuhlat.
Suurin osa kirjan lyhyistä tarinoista kertoo maailman kuuluisuuksien seikkailuista, mutta mukavasti mukaan on mahtunut monia suomalaisiakin; Akseli Gallen-Kallela, Aino Kallas, Mika Waltari, C. G. E. Mannerheim, Pentti Saarikoski ja jopa Sielun Veljet, sekä muutama muu maailmanmatkaaja.
Kiva matkakirja.
Lukija: Petri Hanttu
Kesto: 7h 31min
”Maailman historia: Maailma sodassa - tarinoita toisesta maailmansodasta” on 24-osainen kirjasarja, yllätys yllätys, toisesta maailmansodasta.
Kirjoissa käsitellään yhtä aihepiiriä per kirja. Yleensä sekä yksittäisten ihmisten kokemusten kautta, että isompaa kokonaiskuvaa, ja koko sarjan läpi kahlaamalla saa käsittääkseni aika hyvä kuvan sodan tapahtumista. Mitään kovin syvää analyysiä syistä ja seurauksista, tai yksittäisistä taisteluista tms. ei ole, mutta yleiskuva kyllä tosiaan aukeaa.
Monet tarinat ovat vähemmän tunnetuista tapahtumista, joten uuttakin asiaa on varmasti monille.
Kirjat kestävät kuunneltuna n. 2,5-3,5 tuntia / kpl ja sarjassa on 24 osaa. Lukijana on maan mainio Jussi Puhakka, joten näitä on ollut mukava kuunnella ”välipaloina” pidempien teosten lomassa.
Lukija: Jussi Puhakka
Kesto: n. 2,5-3,5 tuntia / osa
Ei kahta ilman kolmatta. Putinin Venäjästä ja Trumpin Yhdysvalloista on luettu jo melkoisesti, joten on aika ottaa tarkempaan syyniin Xi ja nyky-Kiina.
”Kiina Xi Jinpingin aikakaudella” -teoksessa on melkoinen liuta tekijöitä ja Ari-Joonas Pitkänen, Matti Puranen, Mika-Matti Taskinen ja Niko Vartiainen lataavatkin sellaisen tietopläjäyksen että riittää.
Jos joku ei ole vielä huomannut, niin yksityisine suuryrityksineen ja miljardööreineen Kiina ei nykyään näytä kovin kommunistiselta. Kuten kirjassa todetaan: ”…ideologisen sosialismin sijaan Kiinan järjestelmä onkin jonkinlainen sekoitus marxilaista retoriikkaa, autoritaarista kapitalismia ja etnisesti virittynyttä nationalismia.”
Ei siis varsinaisesti kommunistinen, mutta leninistinen kyllä. Toistaiseksi. Nimittäin: ”Varsinaisen sosialistisen yhteiskunnan pitäisi Xin mukaan valmistua vuonna 2049, ja marxilaisten teesien mukaan vasta sosialistisesta yhteiskunnasta voidaan ryhtyä siirtymään lopulliseen kommunismiin.”
Ja tässä piileekin suuri vihje siitä miksi Kiina on niin vaarallinen; se pelaa todella pitkää peliä yhden ainoan puolueen päämäärätietoisilla ja yksituumaisilla päätöksillä.
Käytännössä yksinvaltaisen Kiinan päätöksentekokyky ja -nopeus sekä politiikan jatkuvuus ovat ylivertaisia verrattuna esim. USA:n neljän vuoden välein ylösalaisin kääntyvään politiikkaan, tai EU:hun, jossa päätöksenteko kestää iäisyyden ja silloinkin se vesittyy, jotta kaikki maat saadaan tyytyväisiksi.
Kyse ei ole siitä että Kiina rikkoisi pelin sääntöjä, vaan siitä että he pelaavat ihan eri peliä omilla säännöillään ja liberaalit demokratiat häviävät tässä pelissä pahasti, jos Kiinassa kansa ei kaada diktatuuria.
Vaikka Kiinaan on kopioitu Venäjältä paljon propagandaan, sortoon ja valvontaan liittyviä oppeja (ja paljon on toki keksitty itsekin), muuten Kiina pyyhkii Venäjällä pöytää 16-0. Venäjä ei pääse lähellekään Kiinan tieteellistä, taloudellista ja sosiaalista voimaa.
Kiinassa valvonta ja erityisesti sosiaalinen pisteytys eivät ilmeisesti ole ihan sillä tasolla mitä mediassa on peloteltu, mutta tietysti tämäkin asia kehittyy jatkuvasti, eikä valvonta varmaan ainakaan vähene. Xinjiangin uiguurialueella se on jo painajaismaista.
Kiina teki ensin huonoa krääsää, sitten hyvää krääsää, myöhemmin mm. ensiluokkaisia älypuhelimia ja nyt vuorossa on autoteollisuuden valloitus sähköautoilla ja akuilla, sekä sotakoneiston kasvatus. Kiinalla on jo nyt maailman suurin laivasto, vaikka jenkit ovatkin teknologiassa vielä edellä. Mutta tällä menolla ei enää kauaa.
Kuten Trumpkin sai tullisekoilullaan huomata, ”maailman tehdas” on huippuunsa viritetyllä tuotantokoneistollaan sitonut muun maailman niin tiukasti itseensä, että meillä muilla ei ole mitään mahdollisuuksia luikerrella siitä irti, ainakaan kovin nopeasti. Onneksi tähän on jo vähän herätty ja esim. lääketeollisuutta yritetään pikkuhiljaa hivuttaa takaisin.
Kiinan erityishallintoalueita, Macaota ja Hongkongia, sekä käytännössä itsenäistä Taiwania kirjassa käsitellään melko paljon. Ja syystäkin. Etenkin Taiwanin kysymykseen liittyen kirjassa tuodaan esiin ainakin itselleni uusi, ihan looginen mutta huolestuttava näkökulma; Länsimaissa ollaan huolissaan siitä että Kiina hyökkää Taiwaniin, mutta ajatellaan toiseen maahan hyökkäämisen olevan niin äärimmäinen siirto, ettei Kiina siihen ryhdy.
Kiinan näkökulmasta Taiwan kuitenkin on aina kuulunut Kiinalle ja näin ollen kyse ei olisikaan hyökkäyksestä, vaan puolustuksesta. Jos Kiina katsoo osan alueestaan tulleen liiaksi ulkomaisen vaikutuksen alaiseksi, se saattaa haluta alueen tiukemmin omiin hyppysiinsä. Jos se ei onnistu diplomatian ja politiikan keinoin, niin sitten voimalla. Ja koska heidän näkökulmastaan kyse olisi puolustuksesta, kynnys voimakeinoihin lienee paljon pienempi kuin me haluamme lännessä uskoa.
Kirja tarjoaa analyyttisen katsauksen Kiinan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen Xi Jinpingin valtakausilla. Teos on selkeä ja helppolukuinen, ja sen vahvuuksia ovat sen tasapainoisuus ja asiantuntemus: se ei sorru yksinkertaistuksiin eikä poliittiseen retoriikkaan, vaan tarjoaa tutkittuun tietoon pohjautuvan analyysin. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, se on myös vähän tylsä.
Lukija: Sampo Kerola
Kesto: 15h 7min
Voi helvetti sentään. Lue tämä kirja!
Atte Korholan teos ”Kristillinen äärioikeisto ja Trump” on kuin kurkistus painajaiseen – jos painajainen olisi sunnuntaisaarna, jossa esiintyvät hullu TV-evankelista, Jeesus ja Donald J. Trump yhtäaikaa.
Edellisen, Venäjän touhuja käsitelleen kirjan jälkeen tuumin, että täytynee koettaa selvittää myös tuon toisen pölhön suosion takana olevia voimia.
Tässä tulee jonkin verran ehkä vähemmän tuttuja termejä. Linkitän niitä Wikipediaan, niin sieltä voi kätevästi katsoa lisätietoja.
Vaikka meilläkin on Päivi Räsänen ja pari muuta, niin kovin oudolta tuntuu tuo USA:n ”uskonto on politiikkaa ja politiikka on uskontoa” -meininki, joka tulee kyllä tässä kirjassa erittäin selväksi. Se on varmaan myös yksi suurimpia syitä Yhdysvaltojen erittäin polarisoituneeseen tilanteeseen.
Kirjan olennaisin väite kuitenkin on, ettei Trumpista olisi koskaan tullut presidenttiä ilman evankelikaalikristittyjen tukea.
Kun Korhola vyöryttää esiin toinen toistaan sekopäisempiä kaheleita, hörhöjä ja hihhuleita, ei voi kuin haukkoa henkeään tukka pystyssä – tai ehkä pitäisi jo ryhtyä rukoilemaan. Näitä kiihkouskovaisia ajaa jo 1800-luvulla syntynyt kristillinen fundamentalismi.
Taustaksi Korhola kertaa USA:n karismaattisten herätysliikkeiden historiaa yli sadan vuoden ajalta.
Esim. 1950-luvulla Ku Klux Klan keksi soluttautua helluntailiikkeeseen ja muihin vastaaviin perustamalla heidän kanssaan raittiusseuroja ja orpokoteja. Näin Yhdysvaltalaisiin herätysliikkeisiin saatiin samalla ujutettua rasismia ja muita valkoista ylivaltaa ajavia ideologioita.
Jos jollekin oli vielä epäselvää, kyseisten liikkeiden johtajat ovat säännönmukaisesti paljastuneet huijareiksi, seksuaalirikollisiksi ja kannattajiltaan huijaamilla rahoilla ylellistä elämää viettäviksi elostelijoiksi, tai sitten ihan vaan psykopaateiksi ja ihmishirviöiksi (esim. Jim Jones). Kyseiset lahkot ovat sitten tehneet pahuuksiaan mm. Chilen diktaattori Augusto Pinochetin hallinnon harjoittamassa terrorissa, kidutuksissa ja murhissa. Ei kovin kristillistä, jos minulta kysytään.
Tästä sekoilusta muodostui lopulta uusapostolinen uskonpuhdistus, (NAR, New Apostolic Reformation) sekä dominionismi ja sen oppi, Seitsemän vuoren mandaatti, joka pyrkii ottamaan haltuunsa hallinnon (1), talouden (2), tiedotusvälineet (3), koulutuksen (4), kulttuurin (5), uskonnon (6) ja perhe-elämän (7), sekä järjestämään ne tiukasti kristilliseltä pohjalta Raamatun sääntöjä kirjaimellisesti noudattaen.
Demokratiasta viis. Ja siitä, että perustuslaki takaa mm. uskon vapauden. Dominionisteille vapaus merkitsee vapautta puuttua toisten ihmisten elämään. Eli vapautta vainota kaikkia mistä tahansa asiasta erimieltä olevia.
Herätysliikkeiden historian läpikäynti osoittaa, että Donald Trump ei ole syy vaan seuraus.
Suomessa ja Euroopassa usein ihmetellään miten uskovaiset voivat olla Trumpin tukena, sillä kuten Korhola kirjoittaa: ”Kyseessähän on mies, jolla ei tunnu olevan yhtä ainoaa kristillistä solua kehossaan. Trump, ilman epäilyksen häivää, on misogyyni, seksuaalinen saalistaja, rikollinen huijari, rasistinen ja autoritäärinen eksentrikko...”
Uskovaisten tukeen Trumpillle lienee useita syitä, mutta kuten Korhola toteaa kirjassaan, evankelikaalit eivät äänestä Trumpia ”uskostaan ja arvoistaan huolimatta, vaan juuri niiden takia.” Sillä karismaattiset helluntailaiset herätysliikkeet, evankelikaalit ja muut äärioikeistolaiset dominionistit pitävät Trumpia uutena Messiaana, Yhdysvaltoja uutena Israelina eli Luvattuna Maana ja Yhdysvaltojen valkoista anglosaksista kansanosaa ennen ajanlaskun alkua kadonneina juutalaisheimoina, Valittuna Kansana.
Oman edun tavoittelemiseksi kristillinen äärioikeisto on hylännyt suunnilleen kaiken, mikä kristinuskossa on hyvää. Niinpä suurin osa nationalismia, rasismia ja kuolemantuomiota kannattavista sekä seksuaali-, sukupuoli- ja muiden vähemmistöjen ja naisten oikeuksia, aborttioikeutta, maahanmuuttoa ja aserajoituksia vastustavista ihmisistä ja järjestöistä perustelee kantojaan kristillisellä vakaumuksella ja Raamatun sanalla, vaikka kristinusko todellisuudessa opettaa ihan päinvastaista. Sillä mitä Jeesus todella sanoi abortista, HLBTIQ:sta, aseista, wokesta, rotuteoriasta tai syntymättömistä alkioista? Ei mitään. Vanha kunnon Jesse ei sanonut näistä asioista yhtään mitään. Ei sanan sanaa. Nothing. Nada. Zip. Zero.
Trump on kristillisen äärioikeiston ”hyödyllinen idiootti”, joka auttaa heitä toteuttamaan pyrkimyksiään, Seitsemän vuoren mandaattia, demokratian korvaamista teokratialla, valkoista ylivaltaa sekä oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, rationaalisen ajattelun ja tieteen hylkäämistä.
Trumpin nykyhallinnon ilmastonmuutoksen leimaaminen huuhaaksi, DEI-ohjelmien kieltäminen, naisten erottaminen korkeista asevoimien viroista, vähemmistöjen edustajien mainetekojen pyyhkiminen asevoimien historiasta, liittovaltion opetusministeriön lakkauttaminen, mm. evoluution opettamisen, monien kirjojen ja ihan tavallisten sanojen (esim. epäoikeudenmukaisuus, naispuolinen, ilmastonmuutos) kieltäminen ja yliopistojen kiristäminen rahoituksella opetussuunnitelmien muuttamiseksi äärikristittyjen haluamaan suuntaan kuuluvat tähän agendaan. Jopa tavallisten koulujen sulkemista ehdotetaan. Peruste on yhtä järkevä kuin kaikki muukin heillä: Aatami ja Eevakaan eivät laittaneet lapsiaan kouluun. Ilmeisesti kuitenkin kristilliset koulut sallittaisiin (samaan tyyliin kuin koraanikoulut monissa islamilaisissa maissa. Eipä tuo meininki muutenkaan paljon siitä eroa).
Koulutus pitää heidän mielestään ajaa alas, jotta ihmisistä saadaan tyhmempiä ja siten helpompia hallita Jumalan pelolla.
Tähän ajatteluun liittyy myös itseään toteuttava kuvio, jonka mukaan Jumala palkitsee oikein eläviä vauraudella. Herätysliikkeiden johtajat rahastavat näin kannattajiaan, sillä Jumalan tahtohan tietysti on, että kannattajat antavat osan tuloistaan kirkolle (lue: johtajille). Kun tästä ei seuraakaan kannattajan oma rikastuminen, vika on ihmisissä itsessään, sillä he eivät ole uskossaan riittävän vahvoja. Ja taas helvetin ikuiset kärsimykset odottavat.
Tämä sama argumentti muuten pätee kaikkiin vastoinkäymisiin, joita herätysliikkeiden kannattajat kohtaavat. Näppärää!
Tuo kansan tyhmentäminen muuten toimii, vai mitä sanotte seuraavista NAR:n ja dominionistien apostolien ja profeettojen tempauksista:
”…ei ollut suinkaan rukoillen anonut Jumalaa lopettamaan tautia vaan oli 2500 kuulijan edessä käskenyt apostolisella arvovallallaan hullun lehmän tautia hellittämään otteensa välittömästi.” Eikä tauti levinnytkään – tosin leviäminen oli pysähtynyt jo kuukautta aiemmin.
Toinen huijari myy, ilmeisesti lopun aikojen kauheuksien varalta, ”…4500 dollaria maksavia selviytymispakkauksia (jotka on toki valmistettu taivaallisilla ohjeilla)...” ja ”Uusimpana tuotteena Bakkerin ehtymättömässä tuotevalikoimassa on 1000 dollaria maksava ihmeitä tekevä peitto, joka lainalyhennysten ja muiden laskujen päälle yön ajaksi laitettuna maksaa ja hävittää taianomaisesti kaikki laskut.” Tuollainen olisi kyllä kieltämättä kätevä!
Kolmas puliveivari ”…julisti jumalallisella arvovallalla ja suunsa puhalluksella koronaviruksen tuhotuksi todeten: ”Se on ohi nyt, se on nyt ohi.” Sanomattakin lienee selvää, että heti tämän jälkeen koronatapausten määrä kasvoi räjähdysmäisesti.
Neljäs ”…profetoi Jumalan tuottavan uskovilleen vuonna 2024 millisekunnin kestäviä ilmakehällisiä välähdyksiä, jotka muistuttavat tulitikun raapaisua. Näiden sekunnin murto-osien aikana ilma on ladattuna yliluonnollisesta energiasta, joka siirtyy ihmeiden ja tunnustekojen kykynä kristittyihin.” Anteeksi mitä!?
Viidennenkään ennustus ”Yhdysvaltojen kaikkien siltojen yhtäaikaisesta romahtamisesta, jonka tuloksena ruokaa joudutaan kuljettamaan helikoptereilla liittovaltion asukkaille.” ei toteutunut, mutta se kuulemma johtui hyvien ihmisten rukouksista.
Joopajoo... Minkähänlainen ensimmäisen luokan pölvästi pitää olla uskoakseen näihin?
Muuten, republikaanien kannattajista tieteeseen ilmoittaa luottavansa 45 prosenttia. Onnea vaan sinne.
Tälle kaikelle voisi nauraa makeasti, mutta hymy hyytyy kun kuulee tutkimusten mukaan kolmanneksen yhdysvaltalaisista uskovan näiden nykyprofeettojen oikeasti välittävän Jumalan suunnitelmia ihmiskunnalle. Ja osuus on kasvussa.
”Samassa tutkimuksessa enemmistö nykyajan profeettoihin uskovista uskoi myös Seitsemän vuoren mandaattiin.”
Että tämmöinen huuhaaporukka sitten on vallannut vuosikymmenien aikana suuria osia piirikuntien, osavaltioiden ja liittovaltion hallinnoista sekä republikaanipuolueesta ja muista konservatiiveista, ja nyt Trumpin avustuksella myös valtion virastoja, presidentin hallinnon sekä Yhdysvaltojen hallituksen.
Vaikka eihän tämä ensimmäinen kerta ole. Ennen Trumpia suurin voitto oli evankelikaalisen George W. Bushin valinta presidentiksi vuonna 2000. Jos nuoremman Bushin puuhastelut tuntuivat aikanaan oudoilta, niin nyt tiedät miksi.
Toki muitakin tuttuja nimiä evankelikaalien ja dominionistien listoilla vilisee, tässä vain muutama esimerkki:
Mike Pence, varapresidentti Trumpin ensimmäisellä kaudella
Mike Pompeo, ulkoministeri Trumpin ensimmäisellä kaudella ja entinen CIA:n johtaja
Pete Hegseth, Signal/Jemen -kohusta tuttu Trumpin puolustusministeri
Mike Johnson, edustajainhuoneen puhemies
Ted Cruz, Texasin senaattori
Ron DeSantis, Floridan kuvernööri
Marjorie Taylor Greene, edustajainhuoneen jäsen Georgiasta (ja aivan seinähullu)
Eikä se pääty tähän. En tiedä mikä on pelottavampaa, evankelikaalien laajat verkostot ja joka puolelle Yhdysvaltoja sekä ympäri maailmaa ulottuvat lonkerot, täysin älyvapaat puheet vai kaistapäinen agenda jota he ajavat.
Dominionisteilla oli näppinsä pelissä tietysti myös Capitolin valtauksessa ja Project 2025 on suurelta osin heidän käsialaansa. Päämääränä on ulottaa Seitsemän vuoren mandaatti koko maailmaan. Ja nykyään varmaan myös Marsiin Elon Muskin avulla.
Mitä lähemmäs nykypäivää kirjan esimerkit tulevat, sitä kahjoimmiksi ja surrealistisemmiksi evankelikaalien jutut ja touhut käyvät. En edes keksi sanoja kuvaamaan kuinka hiuksia nostattavan mielipuolista tuo meno on. Ihan kuin koko jengi olisi huumeissa tai joukkopsykoosissa, tai sekä että.
Naurattaa ja hirvittää siis yhtä aikaa. Ja jos tämä kaikki tuntuu liian absurdilta ollakseen totta – sitä suuremmalla syyllä tämä kirja kannattaa lukea.
Kirja on kirjoitettu ennen vuoden 2024 presidentinvaaleja ja nyt voi todeta, että hyvin paljon kirjassa ennakoituja toimia on jo tehty ja loput lienee suunnitteilla.
Atte Korhola on itsekin vakaumuksellinen kristitty, joten uskovaisten syrjinnästä tässä kirjassa ei varmaankaan ole kyse.
Toisaalta teoksen uskottavuutta heikentää ehkä se, että Korhola ei ole esim. uskontojen tai Yhdysvaltojen tutkimuksen asiantuntija, vaan ympäristömuutoksen professori. Kuten hän itsekin mainitsee, se antaa kuitenkin eväitä muidenkin asioiden tieteellisempään tarkasteluun ja uskovaisena hän on tätä asiaa harrastuneisuuttaan paljon tutkinut.
Enemmän minua kuitenkin häiritsee Atte Korholan tai pikemminkin hänen ex-vaimonsa, europarlamentaarikko Eija-Riitta Korholan vähintäänkin erikoiset näkemykset ilmastonmuutoksen vaatimista toimista ja monesta, monesta muustakin asiasta.
Toisaalta ex-vaimon mielipiteet eivät liity käsiteltävään asiaan mitenkään, kirjalla on erittäin vaikuttava määrä uskottavia lähteitä ja samaa asiaa on tullut vastaan monelta muultakin suunnalta.
Joka tapauksessa tämä on muistutus nykypäivänä niin tärkeästä medialukutaidosta ja kriittisestä suhtautumisesta kaikkeen sanottuun. Eli vaikka kirjan tarinat ovat varmaankin totta, ne eivät ole koko totuus, kuten Korhola itsekin kirjoittaa.
Toisin sanoen, kun pitää mielessä, että kaikki yhdysvaltalaiset eivät ole uskovaisia, kaikki uskovaiset eivät ole kristittyjä, eivätkä kaikki kristityt kuulu nationalistiseen äärioikeistoon ja että evankelikaalit eivät ole ainoa, vaikkakin kieltämättä hyvin suuri ja vaikutusvaltainen Trumpia tukeva kansanosa, niin pääsee jo aika hyvin kartalle.
Lukija: Jussi Puhakka
Kesto: 15h 11min
