💖 Peter Frankopan: Silkkitiet - Uusi maailmanhistoria

Länsimaisen maailman historia on toki mielenkiintoista, mutta se unohtaa neljä viidesosaa maailmasta. Ja enemmänkin, jos lasketaan mukaan vaikkapa Pohjois-Amerikka ja Australia ennen niiden länsimaistumista.
Tämän takia tartuin Oxfordin yliopiston maailman historian professori Peter Frankopanin teokseen ”Silkkitiet - Uusi maailmanhistoria” ajatellen sen paikkaavan tätä unohdusta.
Kirja nimi olisi kyllä kuvaavampi, jos se olisi pelkästään ”Uusi maailmanhistoria”, sillä Frankopan kirjoittaa paljolti länsimaiden näkökulmasta ja koko maailman historiaa kerraten.
Kirja kattaa tosiaan valtavan alueen ja ajanjakson, joten kovin laajasti sitä ei tässä pysty referoimaan, mutta jotain sentään jäi mieleen.

Lukemattomat imperiumit ja valtakunnat, kuninkaat ja keisarit, tsaarit, šaahit, kaanit ja kalifit nousivat ja tuhoutuivat jo kauan ennen ajanlaskun alkua ja sen jälkeen. Uskonnot, suuret ja pienet, vyöryivät idästä Euroopan rajoille ja taas takaisin vuoron perään. Samoin muut ajatukset, ideat ja keksinnöt.
Kauppa se oli joka kannatti ja erilaisuuden hyväksyminen (kuten on todettu myös Ari Turusen mainiossa kirjassa Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit).
Hoveihin ja kuningashuoneisiin kertyi valtavia rikkauksia ja mittaamattomia aarteita, jotka jaettiin sotien avulla aina uudelleen sen mukaan, ketkä kulloinkin olivat mahtavimmillaan.

Ajanlaskun alun jälkeen Persiassa, nykyisen Irakin alueella, Basran, Mosulin ja Tikritin kaltaisissa paikoissa oli kukoistavat kristilliset yhteisöt. Kun Attilasta ja hunneista oli selvitty, 500-luvun puolivälissä kristillisiä piispanistuimia oli syvällä Aasiassa. Mm. Mervin (nykyisen Turkmenistanin alueella) ja Kašgarin (Kiinassa, Xinjiangin uiguuri-alueella) kaupungeissa oli kristillisen kirkon piispanistuin jo ennen kuin sellainen tuli Englannin Canterburyyn vuonna 597 tai ennen kuin islam edes keksittiin 600-luvulla.
Vertailun vuoksi 500-luvulla Suomessa kaupungeista ei ollut tietoakaan ja täällä elettiin lähinnä rautakautista ja pakanallista metsästäjä-keräilijä elämää pienissä yhteisöissä välillä ehkä vähän maata viljellen.
Kun viikingit vähän myöhemmin perustivat Volgan ja Dneprin mutkiin Rusin, siis käytännössä Venäjän, Silkkitien lonkeroihin liittyi myös ”turkistie” ja niin suomalaisiakin turkiksia päätyi jopa Bysanttiin asti ja pidemmällekin.
Samarkandissa ja Buharassa (nykyisessä Uzbekistanissa) oli eloisat kristilliset yhteisöt tuhat vuotta ennen kuin kristinusko vietiin Amerikan mantereelle. Suomen kamaralle kristinusko puolestaan alkoi hivuttautua vasta vuosituhannen vaihteen huitteilla. Vielä keskiajallakin Aasiassa oli paljon enemmän kristittyjä kuin Euroopassa.

Islamin alkuvaiheen räjähdysmäisestä leviämisestä on suuresti kiittäminen kristittyjen ja juutalaisten vahvaa tukea, joka johtui ko. uskontojen samankaltaisuudesta ja sitä myöden läheisyydestä. Kaikki ovat toki myöhemmin tapelleet useaan otteeseen kovastikin, sekä keskenään että toistensa kanssa, mutta Frankopanin teos antaa ymmärtää syiden olleen yleensä ennemminkin poliittisia ja taloudellisia kuin ideologisia tai uskonnollisia.
Antiikin Rooman luhistuttua ja Euroopan siten ollessa lähinnä barbaarista syrjäseutua, muslimivalloitusten myötä Välimeren ympäristö alkoi kehittyä entisestään. Varsinkin Iberian niemimaa kukoisti kulttuurin, tieteen ja kaupan aloilla, ja siellä vallitsi laaja uskonnollinen ja etninen monimuotoisuus. Cordobasta tuli erityisesti islamilaisen kulttuurin ja tieteen keskus, ja sen yliopistot ja kirjastot tunnettiin laajalti. Tästä ajasta jäi muistoksi lukuisat al-alkuiset paikannimet, suomalaisille tutuimpana ehkä Portugalin Algarve.

Rusit, eli viikingit ja heidän jälkeläisensä, keksivät pian että hei, ihmiskauppahan on paljon tuottoisampaa kuin turkisten kanssa pelaaminen. Niinpä he ryhtyivät orjakauppiaiksi, eikä sen jälkeen kukaan ollut turvassa.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta mielenkiintoista on seuraava: Rusit sieppasivat ihmisiä orjiksi ensin lähiseuduilta ja Itä-Euroopassa kun oltiin, se tarkoitti slaaveja. Mittakaava slaavien orjakaupassa oli niin valtava, että sana slaavi alkoi tarkoittamaan orjaa. Tästä puolestaan todisteeksi jälkimaailmalle on jäänyt esim. englannin kielen orjaa tarkoittava sana ”slave”. Lisäksi orjakauppiaat usein kastroivat miesorjat ja esim. arabian kielen eunukkia tarkoittava sana tulee slaavia tarkoittavasta termistä.
Myöhemmin Rusit tajusivat, että vielä tuottoisampaa ja helpompaa oli vain yksinkertaisesti kerätä suojelurahaa mafiatyyliin. 
Pitääkö tästä kaikesta sitten päätellä, että nyky-Venäjä oli syntynyt; suuri orjakansa, joka tekee mitä käsketään ja komennossa on pieni rikollisten ryhmä keräämässä rikkaudet? Ehkä ei, mutta yhdennäköisyys on ilmeinen. Ja toki myöhemmin oli vielä monta mutkaa matkassa, että päästiin nykypäivän tilanteeseen.
Eivätkä Rusit orjineen toki yksin olleet; esimerkiksi seuraavan kerran kun käyt Venetsiassa, muista että sen loisto ja vauraus perustuivat mittavan orjakaupan tähtitieteellisille voitoille.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen muslimimaailman keskinäiset välit alkoivat kiristyä entisestään ja eurooppalaiset kristityt puolestaan keksivät ristiretket. Soppa oli valmis. Tietysti ristiretkeläiset tappelivat melkein useammin toisia kristittyjä kuin muslimeja tai juutalaisia vastaan ja esim. neljännen ristiretken aikana ryöstivät ja tuhosivat siihen aikaan kristityn Konstantinopolin ja jakoivat siten kristikunnan lopullisesti kahtia katoliseen ja ortodoksiseen osaan.

Keskiajan lähestyessä ja Euroopan pikkuhiljaa alkaessa nousta jaloilleen, homman keskeytti idästä puhaltava raivokas puhuri, joka tuhosi miltei kaiken joka tielle osui. Puhurin nimi oli Tšingis-kaani ja hänen mongolinsa, ja se tarkoitti käytännössä maailmanloppua monille alueille ja lukemattomille ihmisille.
Ennen näkemättömän raaka ja väkivaltainen armeija valloitti mm. Kiinan, suurimman osan Venäjää, Lähi-Itää sekä Itä- ja Keski-Eurooppaa. Tuho oli valtavaa, esim. edellä mainittu Mervin kaupunki hävitettiin maan tasalle ja kaupungin kaikki yli miljoona asukasta murhattiin. Monissa paikoissa käsky oli tappaa kaikkien ihmisten lisäksi myös karja ja kotieläimet, koiraa ja kissaakaan ei saanut jättää eloon.
Mongolit eivät silti olleet pelkkiä raakalaisia. Tuhoamistaktiikan takana oli ajatus pelotella tulevien valloitusten kohteet antautumaan taisteluitta ja siten säästämään heidän henkensä.
Pitää myös huomioida ettei tuohonkaan aikaan valtavan armeijan liikuttelu ympäri maailmaa ja sen huolto ollut ihan yksinkertaista, eikä olisi onnistunut kovin typeriltä tyypeiltä.
Mongolit sijoittivat myös valtavia rahasummia valloittamiensa kaupunkien infrastruktuuriin ja jälleenrakennukseen. Erityistä huomiota kiinnitettiin taiteiden, käsitöiden ja tavarantuotannon tukemiseen. Tšingis-kaani myös ymmärsi, että valtakunnan hallinto vaatii kirjoitettua kieltä. Hänen ratkaisunsa pulmaan oli ottaa käyttöön uiguuriien käyttämä kirjaimisto.
Tšingis-kaani on saanut osakseen myös liioittelua, sillä suuren osan valloituksista teki isänsä kuoltua hänen poikansa Ögödei. Myös pojanpoika Kublai-kaani oli merkittävä hallitsija, joka perusti mm. 20 000 koulua ja postilaitoksen, sekä Kiinan Yuan-dynastian.
Mongolit olisivat todennäköisesti valloittaneet ja tuhonneet vaivatta myös Länsi-Euroopan, mutta sepä ei heitä kiinnostanut, koska Egyptin suunnalla oli tarjolla suurempia voittoja.
Suurimmillaan mongoli-valtakunta hallitsi yli 32 miljoonan neliökilometrin aluetta Aasiassa ja Euroopassa, ja valtakunnan alaisuudessa oli arviolta lähes puolet maapallon väestöstä. Se oli historian suurin yhtenäinen valtio, myöhemmin vain merten jakaman brittiläisen imperiumin ollessa sitä suurempi. Lopulta mongolivallan tuhosi sisäiset ristiriidat ja seuraava maailmanloppu eli musta surma. Mongolien idästä tuoma pandemia tappoi ehkä puolet Euroopan väestöstä, eli vajaa 50 miljoonaa ihmistä ja saman verran Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa.
Ruton jälkeisen nousukauden suurimpia voittajia oli Pohjois-Eurooppa, sekä jälleen Venetsia kauppiaineen.
Seuraava idästä tullut valloittaja oli Timur Lenk. Puoliksi mongolien jälkeläisenä myös hän loi valtavan imperiumin. Vaikkei se ollut yhtä suuri kuin esi-isiensä, väkivaltainen julmuus ei kalvennut sille yhtään. Timur aikoi valloittaa myös Kiinan, mutta harmikseen kuoli juuri ennen kuin ehti aloittaa ja koko valtakunta kuivui kasaan.

Koska Euroopassa ei oikeastaan ollut mitään, tai ainakaan tarpeeksi, tarjottavaa maksuksi idän tuotteille, seurauksena oli maailmanlaajuinen talouslama. Sitä pahensi pieni jääkausi ja siitä aiheutuneet nälänhädät. Osin kaiken tämän takia kristitty Eurooppa ei pystynyt vastaamaan Osmannien uhkaan ja menetti Konstantinopolin muslimeille lopullisesti.
Kun idässä meni huonosti, painopiste siirtyi läntisimpään Eurooppaan. Venetsia, Firenze, Pisa, Genova ja muut Italian kaupunkivaltiot menettivät asemiaan. Kauppa ja sen myötä valta siirtyi Iberian niemimaalle, josta myös ajettiin muslimivalloittajat pois.

Erityisesti Portugali ryhtyi tutkimusmatkailemaan. Prinssi Henrik perusti purjehduskoulun, varusti laivoja pitkille matkoille, houkutteli merenkulkijoita jättämään tutun Välimeren taakseen ja suuntaamaan tuntemattomalle Atlantille pannen näin alulle löytöretket. Prinssi sai tästä hyvästä lisänimen "Purjehtija", vaikkei itse edes osallistunut pidemmille matkoille. Henrik Purjehtijana hänet kuitenkin sittemmin tunnettiin.
Länsi-Afrikasta aloitettiin ja sen seurauksena orja- ja kultakauppa paisui ennen näkemättömiin mittoihin tuoden Portugaliin valtavia rikkauksia. Kristoffer Kolumbuksen epäonnistuttua meritien löytämisessä Intiaan, Vasco da Gama paikkasi tämän kiertämällä Afrikan Hyväntoivonniemen kautta ja sieltä Intiaan. Fernão de Magalhães puolestaan löysi Tyynelle valtamerelle kiertämällä Etelä-Amerikan etelän puolelta.
Aiemmin Espanja siis suostui rahoittamaan Kolumbuksen unelman toisen reitin löytämisestä Intiaan. Sen sijaan hän löysikin jotain ihan muuta. Lopulta sen seurauksena Cortés, Pizarro ja kumppanit ryöstivät, hävittivät ja kansanmurhasivat inkoja, mayoja, atsteekkeja, nazcoja ja monia muita alkuperäiskansoja ja sivilisaatioita Etelä- ja Väli-Amerikassa sellaisella vimmalla että Tšingis-kaanikin taisi jäädä toiseksi. Muut eurooppalaiset hoitelivat sitten myöhemmin Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat.

Portugalin orja-, kulta- ja maustekaupalla luomat rikkaudet ja Espanjan Etelä-Amerikasta ryöstämät kulta-aarteet loivat Iberian niemimaalle sellaisen vaurauden ja vallan keskittymän, että oli sen vuoro olla hetken aikaa maailman keskipiste.
Kun rahaa tuli ovista ja ikkunoista, muu Eurooppa katsoi kateellisena. Iberian niemimaalla puolestaan luultiin että auvoa jatkuu ikuisesti, ja ryhdyttiin elämään yli varojen.
Kun vielä muu Eurooppa kahinoi keskenään, britit ja hollantilaiset huomasivat tilaisuutensa tulleen. Britit rakensivat ensin uudenaikaisen sotalaivaston ja tuhosivat Espanjan ”Voittamattoman” armadan. Sitten Hollanti pyristeli irti Espanjan vallan alta ja rakensi puolestaan niin tehokkaan kauppalaivaston, että sellaista ei oltu ennen nähty.
Maailman napa siirtyi taas, ensin hetkeksi Amsterdamiin ja lyhyen nahistelun jälkeen Lontooseen.

Puritaanit lähtivät Amerikkaan etsimään yksinkertaisempaa elämää ja ne joita uskonnollinen konservatismi ei kiinnostanut, mutta jotka halusivat hyötyä maailman tarjoamista huvituksista ja nautinnoista, ottivat kurssin itään ja lähtivät Aasiaan.
Britit uudistivat laivastonsa vielä kertaalleen ja löivät sitten Espanjan, Portugalin ja Hollannin sekä merillä että maailmankaupassa. Näin Britit loivat imperiuminsa ja ryhtyivät hallitsimaan suurta osaa maailmasta.
Kun Amerikan siirtokunnat menetettiin, Intia otettiin entistä tiukemmin haltuun. Mutta se oli jo lopun alkua imperiumille, eikä brittien ylimielisyys auttanut asiaa.

Nykyaikaa ja maailmansotia lähestyttäessä Venäjän nousu ja kiinnostus itää kohtaan lisääntyi niin paljon, että brittien oli ryhdyttävä sitä patoamaan imperiuminsa säilyttääkseen. Kun sotkuun lisättiin vielä öljy, niin katastrofi oli valmis.
Vaikka liekki leimahti Itävalta-Unkarin ja Serbian suunnalla, syyt olivat muualla. Peter Frankopanin mukaan kyse oli ennenkaikkea Aasian hallinnasta, edellämainitusta Venäjän ja Britannian kilpajuoksusta ja toki myös Saksan aggressioista. Toisen maailmansodan siemenet puolestaan kylvettiin Saksan kannalta mahdottomalla Versailles’n rauhansopimuksella ja paljolti siitä johtuneella hullun itävaltalaisen valtaannousulla Saksassa.

Ennen kaikkea tätä, niiden aikana ja jälkeen, ensin britit etunenässä ja myöhemmin USA, mutta myös muut juonittelivat, kieroilivat, valehtelivat, määräilivät, pettivät ja huijasivat minkä kerkisivät vuoron perään kaikkia Lähi-Idässä. Ensin Silkkitien reittien hallinnan, myöhemmin öljyn takia. Valtioita ja rajoja luotiin ja siirreltiin paikallisilta mitään kysymättä. Luonnonvarat ryövättiin. Erityisesti länsimaat osoittivat Lähi-Idän kansoille ja heimoille kerta toisensa jälkeen että meihin ei ole luottamista, joten ei pidä ihmetellä miksi tilanne Lähi-Idässä tänä päivänä on mikä on.
Öljyvaltiot saivat toki kostonsa kansallistamalla länsimaiset öljy-yhtiöt, perustamalla OPECin ja luomalla -70 luvulla öljykriisin, joka puolestaan aiheutti syvän laman länsimaissa.
Vaikka kylmän sodan aikaan ja eritysesti öljykriisin jälkeen öljytulot alkoivat pikkuhiljaa valua maihin, joista öljy oli porattu, se ei monissakaan paikoissa näkynyt tavallisille kansalaisille autoritääristen hallintojen takia, jotka käärivät rikkaudet omiin ja kavereiden taskuihin.
Hyvänä esimerkkinä jenkit hääräsivät ensin lempiystävänsä, Iranin šaahi Pahlavin kanssa myymällä maan täyteen aseita dollarin kuvat silmissä kiiluen (silloin myydyillä suihkuhävittäjillä lennetään muuten Iranissa vieläkin), eikä korviaan lotkauttanut joka puolelta tulvivista raporteista tavallisen kansan kurjuudesta ja salaisen poliisin sortotoimista. Seurauksena oli Iranin islamilainen vallankumous, ajatollah Khomeini, seuraava öljykriisi ja lama, pahasti mokattu panttivankikriisi, Saddam Hussein naapurissa ja lopulta Irakin-Iranin sota, joten ihan ei mennyt kuin Strömsössä tämäkään homma.
Mistään mitään oppimatta nämä pölväs.. anteeksi, jenkit saivat seuraavaksi päähänsä loistavan idean ryhtyä kaveeraamaan ensin Saddamin ja sitten vielä Afganistanin mujahidin-sissen kanssa. Kaikki tietävät miten näissä kävi. Saatanan tunarit, sanois Kekkonen.

Vaikka tässä brittejä ja jenkkejä syyllistän ja ihan aiheesta, ei pidä unohtaa että myös Neuvostoliitto huseerasi alueella, eikä ihan vähän. He eivät vain ehkä olleet niin rahan tai öljyn perään, vaan vaikutusvallan ja se näkyy alueella vieläkin esim. Syyrian ja Iranin liittolaisuutena Venäjän kanssa. Eikä esim. Ranska tai Kiina ole syyttömiä nekään.
Ja toisaalta, eipä ne paikallisetkaan hallinnot erityisen korruptiovapaita tai humaaneja ole olleet, kuten on nähty.
Silti Lähi-Idän asiat tuskin olisivat yhtä solmussa kuin nykyään, jos britit ja jenkit eivät olisi siellä olleet säätämässä toista sataa vuotta ja pidempäänkin.

Mitä sitten seuraavaksi tapahtuu? Oma arvaukseni on seuraava:
Kiina rakentaa uutta silkkitietä vajaalla biljoonalla dollarilla valtavassa ”Yksi vyö, yksi tie” -hankkeessaan, joka käsittää moottori- ja rautateitä, satamia ja muuta infrastruktuuria yli 60:ssa maassa pitkin Aasiaa, Lähi-Itää, Eurooppaa ja Afrikkaa, tarkoituksenaan ottaa kauppa haltuun ja samalla tietysti saada tiukka ote kyseisistä maista.
Pahasti jakautuneesta ja poukkoilevasta, neljän vuoden välein suuntaa muuttavasta USA:sta tai hajanaisesta ja päätöksentekoon kykenemättömästä EU:sta ei taida olla vastusta yksinvaltaiselle Kiinalle, joka pelaa pitkää peliä ja jonka ei tarvitse välittää kvartaalitaloudesta, äänestäjistä, vaali- tai hallituskausista, eikä sellaisista pikku asioista kuin ihmisoikeudet tai vähemmistöt.
Nykyiset kahinat Ukrainassa ja Lähi-Idässä lienevät vain resonanssia vanhan länsi-vetoisen liberaalin maailmanjärjestyksen vaihtumisesta moninapaiseen tai itä-vetoiseen uuteen maailmanjärjestykseen.
Kaikki imperiumit murtuvat joskus, mutta jos länsi haluaisi pysyä pelissä mukana tai edes relevanttina, sen pitäisi yhdistyä tai ainakin puhua tiukemmin vain yhdellä suulla, toteuttaa vihreä siirtymä ja vähän äkkiä, päästäkseen eroon diktatuurien öljystä ja kaasusta, ja siten vaikutusvallasta, sekä haalia ulkoistettu tuotanto takaisin kotiin mitä pikimmiten.
Tämä ei vaan taida onnistua, koska yllä mainitun toteutuessa hinnat nousisivat ja se laskisi elintasoa, jolloin kansa äänestäisi aika äkkiä moisen kurjuuden aiheuttaneet poliitikot ulos.
Lisäksi kaikki länsimaat jakautuvat sisäisesti yhä enemmän koko ajan, tuijottavat vain omaan napaansa ja päättäjät eivät uskalla tehdä tarpeellisia päätöksiä eläessään vain seuraavissa vaaleissa valintaa varten.
Pelkäänpä siis, että demokratia on häviämässä tämän erän ja ehkä koko ottelunkin.


Pitipä siitä nykyajan länsimainen ihminen tai ei, antiikin Kreikasta ja Roomasta huolimatta, Mesopotamia, Bysantti, Lähi-itä, Keski-Aasia ja lopulta islamilainen Välimeri olivat maailman napa, kaupan, tieteen ja sivistyksen StartUp-pöhinämesta vuosisatoja, ellei -tuhansia.
Ja samaan aikaan toisaalla; Amerikoissa kukoisti useita upeita sivilisaatioita ja kulttuureita joista täällä toisella puolella maailmaa ei tiedetty mitään, ja ymmärrettiin vielä vähemmän.
Toki uskonnot sittemmin pilasivat kaiken, niinkuin ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus aina. Ahneudesta nyt puhumattakaan.
Vaikka vallassa olleet ovat aina sorsineet heikompiaan, ihan kansallisuudesta, uskonnosta tai mistään muustakaan riippumatta, niin on hyvä pitää mielessä ettei se meidän eurooppalaistenkaan historia aina niin kunniakasta tai puhtoista ole ollut.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että maailman historia on epäreiluuden historiaa. Ja kun nykymenoa katsoo, niin voinee todeta ettei ihmiskunta ole tainnut vuosituhansien aikana oppia paljoakaan.
Luomakunnan kruunu? Pyh!


Kirja on joka tapauksessa oikein hyvä ja kuten yllä olevasta voi ehkä päätellä, kiitettävän laaja ja antaa sittenkin vähän erilaisen näkökulman maailman historiaan. Ehdottomasti kaikkien vähän vajaan 30 tunnin kuuntelun arvoinen.
Viekö siis Peter Frankopan suosikkihistorioitsijani aseman Yuval Noah Hararilta? Ehkäpä, se selviää herrojen seuraavista kirjoista; Frankopanin ”Uudet Silkkitiet - Tulevaisuuden maailmanhistoria” ja ”Maan ja taivaan välissä – ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia”, sekä Hararin ”Nexus - Tietoverkkojen lyhyt historia”, jotka siis ovat epätoivoisen pitkällä lukulistallani.

Mutta ensin jotain muuta.


Lukija: Kalle Chydenius
Kesto: 29h 31min