💖 Philip Lymbery: Dead zone - Mihin villi luonto katosi?

Philip Lymberyn silmiä avaava teos ”Dead zone - Mihin villi luonto katosi?” on luonnon hätähuuto ihmiskunnan puolesta. Se kertoo teollisen lihantuotannon ja tehomaatalouden karmeista seurauksista.

 

Kirjailija on britti ja elinikäinen lintuharrastaja, joten teos painottuu aavistuksen Englannin ja lintujen suuntaan. Mutta mikä tahansa viherpiipertäjä tai ituhippi hän ei ole, vaan tunnustettu kovan luokan eläinten- ja ympäristönsuojelun asiantuntija.

 

Sujuvien kertomusten myötä teos toimii mainiosti myös matkakirjana. Kirjailijan matkat ovat suuntautuneet hänen kotikulmiltaan Englannista muualle Eurooppaan, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan sekä Aasiaan. Määränpäissä tutustutaan upeisiin, mitä monipuolisimpiin luontokohteisiin, erilaisiin maatiloihin, tehotuotantolaitoksiin, alkuperäiskansojen asuttamiin syrjäisiin viidakoihin, sekä luonnonsuojelun ja uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja niitä parantamaan pyrkiviin ihmisiin. Käydäänpä kirjassa jopa Charles Darwinin jalanjäljillä Galápagos-saarilla historiaa kerraten.

 

Philip Lymbery kertoo myös, miten koko tehotuotantoala voisi olla eettisempi, moraalisempi, taloudellisempi ja ottaa paremmin huomioon eläimet ja luonnon, estää luontokatoa, sekä tuottaa terveellisempiä elintarvikkeita ja ylipäätään pitää huolta, että ihmiskunnalla olisi jatkossakin mahdollisuus syödä jotain.

 

Kirja vyöryttää esiin luontokadon, tuhotun ympäristön ja sukupuuttoon kuolevan lajin toisensa jälkeen.

 

Palmuöljyn yksipuolinen tehotuotanto valtaa alaa viidakosta ja ajaa mm. Sumatran norsuja ja tiikereitä sukupuuttoon. Samalla tuotettu palmunydinjauhorehu edistää eläinten tehotuotantoa muualla maailmassa.

 

Tehomaatalouden suosima viljelykasvien yksipuolistaminen ja rikkaruoho- yms. myrkyt aiheuttavat vakavaa luontokatoa ja esim. Britanniassa tornipöllö ja monet muut lintulajit ovat suuressa vaarassa kadota, elleivät ole jo kadonneet.

 

Puolassa eli aikanaan 25 prosenttia maailman kattohaikaroista. Sitten tuli EU ja tehomaatalous suuryrityksineen.

”Pian liittymisen jälkeen kasvimyrkkyjen käyttö kolminkertaistui ja lannoitteiden sekä hyönteismyrkkyjen käyttö lisääntyi 80 prosenttia.”

Kattohaikaroiden kanta romahti.

 

Britanniassa puolestaan vesimyyräkanta romahti 40 vuodessa 90 prosenttia tehomaatalouden ja maissin viljelyn pilattua niiden elinympäristöt.

 

Yhdysvaltojen keskilännessä kaiken nielevä maissinviljely ja karjan kasvatus on typeryydessään miltei omaa luokkaansa. Valtavilla myrkky- ja lannoitemäärillä tuotetaan kalliisti maissirehua, joka pakkosyötetään aitauksissa, karmeissa oloissa muutenkin pidetyille lehmille. Cowboy-romantiikka on valovuosien päässä.

Vaihtoehtona olisivat olleet itse itsensä ilmaiseksi monimuotoisen luonnon keskellä ruohotasangoilla laiduntaneet ja onnellisena eläneet biisonit, joiden liha olisi ollut myös paljon terveellisempää ja maukkaampaa. Mutta ei, ne oli pakko tappaa lähes sukupuuttoon, jotta lannoitetehtailijat, maissiviljelijät, rehukauppiaat, sekä lääkeyhtiöt antibiootteineen ja muu oheisteollisuus saavat omansa. 

Samaa tehdään myös etelämpänä, sillä jos kuvittelit Amazonin sademetsää tuhottavan, että saadaan laidunmaata vapaana vaeltelevalle pihvikarjalle, niin pieleen meni. Sademetsää kaadetaan, jotta voidaan, arvaat oikein, viljellä maissia. Ja soijaa, ihan helvetin paljon soijaa. Ai miksi? No tehotuotantoeläinten rehuksi tietenkin. Esimerkiksi kanoille ja sioille. 

Siinä sivussa taidetaan tappaa jaguaari ja muutama muu laji sukupuuttoon.

Ihan sama juttu on käynnissä myös muualla Etelä-Amerikassa. Mutta ei tästä pelkästään Etelä-Amerikkaa voi syyttää, kuten Lymbery kertoo:

”EU:hun tuodaan vuosittain noin 35 miljoonaa tonnia soijaa, josta lähes puolet on peräisin Brasiliasta. Noin 13 miljoonaa hehtaaria Etelä-Amerikan maaperästä, mikä vastaa suunnilleen Kreikan pinta-alaa, on omistettu EU:n soijan kasvattamiseen. Suuren osan siitä syövät eurooppalaisilla tehotuotantotiloilla kasvavat tuotantoeläimet.”

Eikä EU tietenkään ainoa soijarehun käyttäjä ole.

 

Punaviidakkokana, eli se kotoinen broileri, on yksi teollisen lihantuotannon suurimmista soijan syöjistä. Se on myös suurimpia häviäjiä. Ei siksi, että se olisi kuolemassa sukupuuttoon, ei tosiaankaan. Niitä tehotuotetaan yli 60 miljardia kappaletta vuodessa järkyttävissä oloissa. Kanoja pakkolihotetaan 5-6 viikkoa, jonka jälkeen ne teurastetaan. Paitsi tietysti puolet kuoriutuneista tipuista; ne jotka ovat kukonpoikia laitetaan silppuriin jo päivän ikäisinä. 

Tähän sitten päälle vielä ne n. 7 miljardia munivaa kanaa, joista 2/3 elää häkeissä. 

”New York Timesin Nicolas Kristof on todennut: Jos kiduttaa yhtä lintua, voi tulla pidätetyksi. Mutta entä jos kiduttaakin satoja tuhansia lintuja koko niiden elämän ajan? Se on maatalousliiketoimintaa.”

Kun valtavia määriä lintuja pidetään ahtaissa oloissa, taudit lisääntyvät dramaattisesti. Sitä paikkaillaan syöttämällä niille antibiootteja.

”Yhdysvalloissa tuotantoeläimille syötetään jopa 80 prosenttia kaikista antibiooteista. Britanniassa lähes 90 prosenttia maatalouden käyttämistä antibiooteista annetaan tehotuotetuimmille eläimille, sioille ja siipikarjalle.”

Ja näin luodaan sellaiset superbakteerit, joihin ei kohta tehoa mikään. Lisäksi tietysti lintu- ja sikainfluenssat, koronat ja ties mitä muuta.

 

Mutta eihän Suomessa….?

Hesarin mukaan Atria avasi hiljattain Pohjanmaalle uuden tehtaan, jossa teurastetaan satatuhatta broileria vuorokaudessa (!).

Jutussa kerrotaan että: ”Yhdessäkään toisessa EU-valtiossa broilerit eivät elä yhtä ahtaasti kuin Suomessa.”

No, täällä ei sentään käytetä antibiootteja broilerin tuotannossa.

 

Ihan kuin lintuja ei muuten saataisi hengiltä tarpeeksi, keksittiin siemenviljan peittaus. Se tarkoittaa sitä, että jyvät päällystetään kasvitautien torjunta-aineilla. Varpuset, peipot ja muut pikkulinnut sitten syövät näitä siemeniä. 

”Esimerkiksi varpunen voi kuolla syötyään vain puolitoista neonikotinoideihin kuuluvalla imidaklopridilla käsiteltyä juurikkaansiementä.”

”Jokaisella kylvetyllä hehtaarilla voi olla niin paljon kemiallisesti käsiteltyjä siemeniä, että niillä voisi tappaa sata peltopyytä.”

Myrkyt kulkeutuvat ravintoketjua ylöspäin petolintuihin, joten esim. pikkulintuja pyydystävä muuttohaukka on vaarassa kadota monin paikoin. Ja kulkeutuu ne myrkyt ravintoketjua ylöspäin muuta kautta myös meihin ihmisiin.

Sama kuvio toteutuu tietysti myös viljelyssä käytetyillä hyönteis-, home- ja muilla myrkyillä. Jos joku pikkulintu sattuukin selviämään myrkyistä ja petolinnuista hengissä, myrkyt aiheuttavat joka tapauksessa ongelmia saada poikasia.

Ei siis yllätä, että ennen niin yleinen varpunen luokitellaan nykyään erittäin uhanalaiseksi lajiksi Suomessakin.

 

Hyönteismyrkyistä puheenollen… kaikki varmaan tietävät jo, että myös mehiläiset ja muut pölyttäjät ovat katoamassa. Kuten Lymbery kertoo:

”Esimerkistä käyvät Kaliforniassa edellisellä matkallani näkemäni mehiläiset. Koska osavaltiossa ei enää ole luonnonvaraisia mesipistiäisiä, Central Valleyn suunnattomille mantelitarhoille kuskataan vuosittain 3 000 kuorma-autollista eli noin 40 miljardia mehiläistä pölyttämään kasvien kukat. Pesät jätetään tarhaan kuudeksi viikoksi, jona aikana hyönteiset hoitavat hommansa. Pölytyksen jälkeen ne kerätään kasaan ja kuskataan seuraavaan ekokatastrofin kohteeksi joutuneeseen osavaltioon. Mehiläishoitajien jatkuvana pelkona on, että heidän suojattinsa joutuvat viereisiltä pelloilta ajelehtivien tuholaismyrkkypilvien myrkyttämiksi.”

Onko tässä mitään järkeä?

Kolmasosa ihmiskunnan syömästä ruoasta vaatii pölytyksen. Esim. kahvi, kaakao ja suurin osa marjoista ja hedelmistä ovat riippuvaisia pölyttäjistä. Ilman mesipistiäisiä maailmassa ei olisi mm. tomaatteja, kesäkurpitsoja, mustikoita, vadelmia, kurkkuja tai suurinta osaa pavuista. 

Jossain vaiheessa voisi alkaa tulla se pelkkä pihvi korvista. 

Vaikka käsinpölytys on mahdollista ja Kiinan kaltaisissa halvan työvoiman maissa sitä joskus käytetäänkin, arvaapa mitä kotimainen tomaatti maksaisi siinä kohtaa?

 

Entäpä sitten meret? Jos unohdetaan hetkeksi muu saastuminen, muoviroskan kertyminen jättimäisiksi lautoiksi, jauhautuminen mikromuoviksi ja lopulta kerääntyminen meidän kaikkien elimistöihin, ei kai tehotuotanto meriin vaikuta?

 

Maissin, soijan ja palmunydinjauhon lisäksi jättimäiset laumat tehotuotantoeläimiä tarvitsevat muutakin rehua.

”Vuosituhannen vaihteeseen mennessä merestä imettiin joka vuosi 400 000 tonnia sardelleja, sardiineja ja pyörösillejä. Suurimmasta osasta tehtiin kalajauhoa siipikarjateollisuuden rehun raaka-aineeksi.”

Se kaikki on poissa kaloilta, merilinnuilta ja muilta mereneläviltä, esim. hylkeiltä, valailta, delfiineiltä ja pingviineiltä. Niinpä mm. monet pingviinilajit ovat uhanalaisia. 

Jotain kertoo sekin, että kalastuslaivastot pyytävät kalaa nykyään jopa Etelämantereen ympäristöstä, kun muualla ei enää tahdo saalista saada.

”Tutkijat ovat ennustaneet, että nykyisellä tahdilla meret tyhjenevät kaloista vuoteen 2048 mennessä.”

 

Kun tehoviljellään vain yhtä lajia ja myrkytetään muut, suuri osa maanpinnasta kasvien vierellä jää paljaaksi, eikä lannoitteet imeydy maahan kunnolla. Ylilannoitus pahentaa tilannetta entisestään ja lopuksi ravinteet huuhtoutuvat sade- ja kasteluveden mukana jokiin, järviin ja lopulta meriin. Siellä typpi, fosfori ja nitraatit aiheuttavat rehevöitymistä, sen seurauksena happikadon ja tappavat siten kaikki merenelävät. Sitä tulee kuollut vyöhyke, johon tämän kirjan nimikin viittaa.

Esimerkiksi Meksikonlahdella katkaravun pyytäjät ja kalastajat ovat koko ajan pahenevassa pulassa kun saalista ei vain yksinkertaisesti enää ole valtavan maissinviljelyn takia. 

Seuraavaksi joku sitten sanoo, ettei meillä Suomessa ole tuommoisia ongelmia, mutta kuten Lymbery kirjoittaa:

”Maailman laajin kuollut vyöhyke löytyy Itämereltä, jossa maatalouden ravinnehuuhtoumat ovat yhdistyneet fossiilisten polttoaineiden käytöstä johtuviin typpilaskeumiin ja mereen päästettyihin asumajätevesiin.”

Ei se toki yksin Suomen syy ole ja täällä on sentään asiaan vähän herätty ja yritetty jotain tehdäkin, mutta tosiasia on, että Itämeri kuolee käsiin.

 

Mitähän sitä vielä voisi tuhota? Ai niin, makean veden varannot. 

Kalifornian Central Valley on maanviljelyaluetta, jossa tuotetaan noin 40 prosenttia Yhdysvaltain hedelmistä, pähkinöistä ja vihanneksista. Alue kärsii myös kuivuudesta ja kasteluvedeksi pumpataan pohjavettä siihen tahtiin, että maan pinta on alkanut vajoamaan ja niinpä tiet, sillat, rakennukset ja muu infrastruktuuri ovat vaarassa, elleivät ole jo vaurioituneet. 

”Kalifornian vesivaroista vastaavan laitoksen johtaja Mark Cowin selitti: Lisääntyneen pumppauksen takia pohjavedenpinta on ennätyksellisen alhaalla, jopa 30 metriä aikaisempia ennätyslukemia alempana. Pohjaveden laajamittaisen pumppaamisen jatkuessa maaperä va­joaa nopeammin…”

Kuvernööri ilmoitti pakollisista vedenkäyttörajoituksista. Kotitalouksien oli vähennettävä nurmikoiden kastelua, suihkuja ja autojen pesemistä. Vedenkulutusta oli vähennettävä 25 prosenttia. Rajoitukset eivät kuitenkaan koskeneet tehotuotantotiloja.

”Yhden naudanlihakilon tuottamiseen käytetty vesimäärä vastaa yhden henkilön päivittäisiä kylpyjä kolmen kuukauden ajan.”

Kun Kalifornian vedenkulutuksesta yli 90 prosenttia liittyy maataloustuotantoon, voi päätellä kuinka paljon rajoitukset auttoivat.

Hmm.. mistähän johtuu että viimeaikaisten Los Angelesin maastopalojen sammutuksissakaan vesi ei tahdo riittää…?

”Tilanne on samanlainen monessa muussakin maailmankolkassa, jossa vedestä on pulaa. Jo nyt yli miljardi ihmistä elää äärimmäisen vesipulan keskellä.”

 

Turhauttavinta tässä kaikessa on se, että tehomaatalous on tehotonta. 

Isoimpana ongelmana koko vyyhdissä on Lymberyn mukaan se, että ylivoimaisesti suurin osa tehomaataloudesta tuottaa ruokaa eläimille, eikä ihmisille.

”[Maatalous] käyttää lähes 50 prosenttia kaikesta käyttökelpoisesta maa-alasta ja noin 70 prosenttia makean veden vesivaroista.”

”…tehotuotettujen eläinten rehun viljelyala vastaa koko EU:n maa-alaa tai puolta Yhdysvaltain maa-alasta. ”

Kun eläimet muuttavat viljan lihaksi, ruoan energiasta häviää noin 70 prosenttia. Lisäksi siinä pilataan maat, meret ja muu ympäristö sekä aiheutetaan joukkosukupuutto ja antibioottiresistenssi. 

Että semmoista ”tehomaataloutta”. Tällä menolla tarvitsemme toisen planeetan pelkkään ruoan tuotantoon. Vaikka Lymberyn mukaan: ”…maailmassa tuotetaan jo nyt tarpeeksi kaloreita noin 16 miljardin ihmisen tarpeisiin.”

 

Kaikkeen tähän päälle vielä ilmaston lämpeneminen. Se vaikeuttaa tehomaataloutta ja pakottaa alan käyttämään yhä enemmän kemikaaleja ja valtaamaan yhä enemmän alaa luonnolta. Mikä puolestaan pahentaa ilmaston lämpenemistä. Noidankehä on valmis. 

”Lihantuotannon ilmastopäästöt ovat jo nyt 14,5 prosenttia kaikista ihmisten aiheuttamista päästöistä. Se on enemmän kuin kaikki maailman autot, junat ja lentokoneet yhteenlaskettuna.”

Kun ilmasto lämpenee, jäätiköt sulavat ja meren pinta nousee. Monien lajien, esim. merileguaanien ja merikilpikonnien lisääntymisalueet katoavat. Puhumattakaan rannikoilla olevista miljoonakaupungeista tai pienistä, matalista saarivaltioista. Bangladeshista voi jäädä veden alle 20 prosenttia tai enemmänkin. Kyseisellä alueella asuu miljoonia ihmisiä. 

Myös meret lämpenevät. Sen lisäksi että lämpimämmät meret aiheuttavat suurempia ja kovempia hirmumyrskyjä useammin (niinkuin on jo nähty), monet eliöt eivät sitä kestä. Ja taas kuollaan sukupuuttoon.

 

”Come on, kids, you can play extinction later!”, niinkuin elokuvassa Ice Age sanotaan.

 

”Dead zone - Mihin villi luonto katosi?” saa pohtimaan liittymistä vähintään WWF:ään, Greenpeaceen, PETA:an, Animaliaan ja Elokapinaan, sillä jos Putin, Xi, Kim tai Trump eivät saa meitä hengiltä ensin, ihmisten ahneus ja oman edun tavoittelu, ilmastonmuutos, teollinen lihantuotanto ja tehomaatalous seurauksineen tekevät sen kyllä lopulta.

 

Yleensä olen edistyksen kannalla ja uskon tieteeseen, mutta tehotuotannossa voisi ottaa pari pykälää pakkia. Ja jos tiede ei äkkiä keksi halpoja ja ympäristöystävällisiä tapoja tuottaa lihaa laboratoriossa ja kerätä hiilidioksidia pois ilmakehästä, niin olemme todella pahassa pulassa.

 

Vaikka Lymbery yrittää kirjassaan pitää optimismia ja toivoa yllä, niin luulenpa olevan jo liian myöhäistä.

Kirja on vuodelta 2018, eikä siten kaikki numerot varmaan enää pidä ihan paikkaansa ja vaikka jutuissa olisi värikynääkin puolet, pelkään tuon kaiken yllä kerrotun olevan pysäyttävä yhtälö.

Kun lasketaan kaikki yhteen, voidaan ehkä todeta takaisinkytkennän olevan jo käynnissä ja monilla osa-alueilla keikahduspisteen jääneen jo taakse ja niinpä koko ekosysteemin romahdus on enää ajan kysymys. 

Luotettavia aikatauluarvioita sen suhteen en ole nähnyt, mutta jos olemme onnekkaita, meidän ja lastemme elinaikana se ei ehkä tapahdu. Lastenlastemme aikana mahdollisesti. Sopii miettiä millaisen maailman me heille oikein jätämme?

 

Kirja on järkyttävä, huolestuttava, masentava ja surullinen. 

Itkettäisi, jos ei raivostuttaisi.

 

Vahva lukusuositus siis.


Lukija: Juhani Rajalin
Kesto: 14h 2min