👌 Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632

 

Vuonna 2014 Tieto-Finlandialla palkittu Mirkka Lappalaisen teos "Pohjolan leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632" kuvaa Ruotsin suurvalta-ajan alkua ja kuningas Kustaa II Aadolfin valtakautta Suomen näkökulmasta.
Teos kertoo, miten nuori ja energinen kuningas kanslerinsa Axel Oxenstiernan kanssa uudisti hallintoa, vahvisti armeijaa ja nosti Ruotsin Euroopan suurvaltojen joukkoon.

1600-luvun alussa Suomi oli maatalousvaltainen, köyhä, harvaan asuttu, 1590-luvun nuijasodan jäljiltä vielä osittain sekasortoinen ja väkivallan leimaama, sekä usein nälänhädän koettelema syrjäseutu. Elämää rytmittivät kirkko, vuodenajat ja ankarat luonnonolot. 
Kustaan ja Oxenstiernan ansiosta yhteiskunta oli kuitenkin pikkuhiljaa järjestäytymässä uudelleen ja valtiovalta ulotti otettaan syrjäkyliin asti. Lukutaito alkoi hiljalleen levitä, mutta suurin osa väestöstä eli vielä perinteisen kyläyhteisön varassa. Papiston koulutus koheni ja ankara luterilainen kuri ulottui koko yhteiskuntaan (suurin paha oli tietenkin katolilaiset). 
Sodankäynnin vaatimat resurssit oli joka tapauksessa saatava irti jostain. Suomen tehtäväksi sitten tulikin tuottaa verovaroja ja sotilaita (mm. hakkapeliitat) valtakunnan sotaretkiin Venäjällä, Puolassa ja 30-vuotisessa sodassa pitkin Eurooppaa.
Kustaa II Aadolfin aikaansaannoksista hallinnon kehittämisessä voi mainita esimerkiksi vuonna 1623 perustetun Turun hovioikeuden, joka oli ensimmäinen hovioikeus Ruotsin itäisessä osassa ja merkittävä askel oikeuslaitoksen kehityksessä, tuoden lainmukaisuutta ja suitsien paikallisten mahtimiehien mielivaltaa. Oikeudenmukaisena ja aikaansaavana Kustaa II Aadolf olikin varsin pidetty kuningas Suomessa sodista, pakkovärväyksestä ja veroista huolimatta.
Kustaa perusti Suomeen myös useita kaupunkeja, esim. Uusikaupunki 1616, Kokkola 1620, Uusikaarlepyy 1620 ja Tornio 1621 jotta hallinto ja kauppa saataisiin paremmin valvontaan ja jotta verotulot ja sotilaallinen liikenne voisivat toimia tehokkaammin.

Kustaa II Aadolf kuoli 6. marraskuuta 1632 käydyssä Lützenin taistelussa, johtaessaan joukkojaan tapansa mukaan edestä.
Karismaattisen kuninkaan myyttinen maine alkoi syntyä jo hänen elinaikanaan. Nimitys ”Pohjolan Leijona” on peräisin Paracelsuksen ennustuksesta, jonka mukaan Pohjolan leijona ”kukistaisi jumalattomat viholliset (tässä tapauksessa katolilaiset) ja perustaisi uuden valtakunnan”. Kustaa II Aadolf olikin yksi historian suurimmista sotapäälliköistä, jota ihailivat sekä Napoleon Bonaparte että sotateoreetikko Carl von Clausewitz.

Mirkka Lappalainen yhdistää poliittista historiaa ja arkielämän kuvausta: hän kertoo sodista, verotuksesta ja hallintouudistuksista, mutta myös siitä, millaista oli elää 1600-luvun Suomessa – nälänhädät, noitavainot ja ankara luterilainen kuri. Samalla hän tarkastelee, miten suomalaiset osallistuivat Kustaa II Aadolfin sotaretkiin ja miten Ruotsin nousu suurvallaksi vaikutti Suomen asemaan ja kehitykseen. Teos avaakin lukijalle uuden näkökulman siihen, mistä nykyaikaisen Suomen yhteiskunnalliset ja hallinnolliset perusteet kumpuavat.
Kirja ei ole pelkkä sankarikuvaus Kustaa II Aadolfista, vaan myös kriittinen analyysi hänen valtapolitiikastaan ja sen seurauksista.

👍 Pekka Valtonen: Hullun keisarin hovissa - Alkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa

”Hullun keisarin hovissa - Alkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa” ei ole, kuten esipuheessakin todetaan, varsinainen Rudolf II:n elämäkerta; ”...Rudolfin elämänvaiheet tulevat kyllä pääpiirteissään esille, mutta painopiste on häneen tavalla tai toisella liittyvissä henkilöissä, ilmiöissä ja tapahtumissa: aikakauden taiteilijoissa ja taideteoksissa, tiedemiehissä ja toisinajattelijoissa, uuteen loistoonsa yltäneessä Prahan kaupungissa sekä Eurooppaa ravistelleissa uskonnollisissa, poliittisissa ja dynastisissa kiistoissa, jotka pohjustivat tietä kuusi vuotta Rudolfin kuoleman jälkeen alkaneeseen suursotaan.”

Rudolf II oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari, Unkarin ja Böömin kuningas, sekä Itävallan arkkiherttua suurin piirtein 1570-luvulta 1610-luvulle.
Hän kuului Habsburgin sukuun, joka oli merkittävimpiä eurooppalaisia hallitsijasukuja 1400-luvulta 1700-luvulle ja jopa 1900-luvulle asti suvun Lothringen-haaran myötä. Habsburgien ollessa mahtavimmillaan sen jäsenet hallitsivat samanaikaisesti Itävaltaa, Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, Saksan kuningaskuntaa, Unkaria, Kroatiaa, Böömiä, Espanjaa, Portugalia, Alankomaita ja Napolia.
Wienissä käyneet voivat muistaa mahtavan Hofburgin palatsin, joka oli kuuden ja puolen vuosisadan ajan Habsburg-suvun ”päämaja” ja josta käsin hallittiin ensin Itävallan herttuakuntaa, sitten Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa ja lopuksi Itävalta-Unkaria.
Myös Wienin upean Schönbrunnin linnan rakennutti uudelleen, korjautti ja laajensi nykyiseen asuunsa Habsburgilainen arkkiherttuatar, keisarinna Maria Teresia.
Myöhemmin, 1800-luvulla, noissa palatseissa liikuskeli myös elokuvista ja TV-sarjoista tuttu traaginen ja rakastettu Sissi, eli Itävallan keisarinna Elisabet. Hän ei ollut omaa sukua Habsburg, vaan päätyi sukuun naimalla Itävalta-Unkarin keisarin Frans Joosef I:n.

Nyt eksyin aiheesta eli takaisin Rudolf II:seen; muutaman vuoden vallassa oltuaan hän siirsi hovinsa ja hallintokeskuksensa Wienistä rauhallisempaan Prahaan. Habsburgien ikuisena kiusana olleiden Osmanien laajentumispyrkimysten aiheuttama vaara oli näin hieman kauempana ja toisaalta Rudolf oli lähempänä tärkeää Saksaa; "Prahasta pystyi matkustamaan Wieniä helpommin Pohjois-Saksaan, sillä Elbeä sai kulkea alavirtaan Hampuriin saakka, kun taas Wienistä pääsi Tonavaa pitkin vain Baijeriin, ja sekin matka oli purjehdittava ylävirtaan."

Rudolf II ei ollut hallitsijana kovin kummoinen, jahkailusta ja vetkuttelusta päätellen se oli ilmeisesti hänen mielestään vähän tylsää puuhaa. Niinpä aiemmin historioitsijat usein katsoivatkin, että Rudolfin tekemiset tai pikemminkin tekemättä jättämiset johtivat suoraan kolmikymmenvuotisen sodan syttymiseen. Toisaalta nykyään monet ajattelevat, että jos Rudolf II olisi ollut tiukempi ja tehokkaampi, sota olisi syttynyt jo paljon aiemmin.
Niin tai näin, Rudolf II:n hallitsijakyvyt jättivät tosiaan toivomisen varaa. Sen sijaan hänet tunnettiin tieteitä ja erityisesti taiteita suosivana hallitsijana, joka oli sivistynyt ja osasi useita kieliä.
Hovissa vaikutti useita merkittäviä kuvataiteilijoita, ja myös musiikkikulttuuri Prahassa kehittyi Rudolf II:n hallituskaudella. Hän oli lisäksi innokas kummallisuuksien sekä taide- ja arvoesineiden keräilijä, ja hänen loistava taidekokoelmansa oli aikoinaan Euroopan laajin.
Rudolf II haali hoviinsa myös runoilijoita, taiteilijoita, historian ja vanhojen tekstien tutkijoita, sekä monien eri alojen tiedemiehiä, heistä nimekkäimpinä ehkä tähtitieteilijät Tyko Brahe ja Johannes Kepler.
Tässä täytyy toki huomioida, että tuohon aikaan esimerkiksi matematiikan ja tähtitieteen kanssa tasa-arvoisiksi tieteiksi katsottiin myös vaikkapa astrologia, okkultismi, magia ja alkemia.
Rudolf oli siis kiinnostunut myös rajatiedosta ja salatieteistä, suosi ennustajia, mystikkoja ja astrologeja, ja hänen hoviinsa saapuikin runsain mitoin raudan muuttamista kullaksi yrittäviä ja viisasten kiveä etsiviä alkemisteja ja okkultisteja.
Joka tapauksessa Rudolf II:n on sanottu edistäneen tieteellistä vallankumousta melkoisesti ja taiteen ja taiteilijoiden arvostus kasvoi hänen aikanaan aivan uudelle tasolle: "Rudolf ei vain kerännyt vanhaa vaan myös teetti valtaisan määrän uutta taidetta. Rudolf rinnastettiinkin jo hänen omana aikanaan Maecenakseen, keisari Augustuksen neuvonantajaan ja taiteiden suosijaan, jolta mesenaatti-sanamme on periytynyt. Vasarin ja van Manderin teosten ilmestymisten välillä, noin viidessäkymmenessä vuodessa, taiteilijoiden arvostus muuttui ratkaisevasti, suuressa määrin Rudolfin megalomaanisen taideharrastuksen ansiosta. 1500-luvun alkupuoliskolla taiteilija rinnastui vielä käsityöläiseen ja insinööriin, käytännön tekijään. Vuosisadan lopulla taiteilijan status oli jo aivan toinen, yhtä arvostettu kuin humanistin, filosofin tai luonnontieteilijän, jollaisia osa taiteilijoista samalla olikin. Rudolf palkitsi taiteilijoitaan paitsi rahalla myös aatelisarvoilla ja hyvillä asemilla hovissaan. Keisarin ihailu taidetta kohtaan tunnettiin laajalti, ja vähäisemmätkin ruhtinaat pyrkivät hankkimaan arvostusta vertaistensa joukossa palkkaamalla itselleen hovitaiteilijoita tai tilaamalla töitä aikansa kuuluisuuksilta. Taiteilijasta oli tullut taiteilija sanan nykyisessä merkityksessä."

Vaikuttaa siltä että tuohon aikaan keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, herttuoita, kreivejä sun muita silmää tekeviä oli pilvin pimein. He tekivät myös paljon lapsia. Yksi syy oli toki suuri lapsikuolleisuus, mutta lapsia tehtiin paljon myös naitettavaksi muihin sukuihin vallan laajentamiseksi. Usein nuorten naisten ainoa keino välttyä naimasta jotain vanhaa äijänkäppyrää, oli lähteä luostariin.
Vaikka hallitsijapiireissä oli myös yleistä naida lähisukua, erityisesti Habsburgit tunnetaan sukusiitoksesta. He avioituivat usein serkkujen, setien, veljentyttärien yms. kesken säilyttääkseen vallan suvussa ja estääkseen valtakunnan jakautumista osiin perimyskiistojen takia.
Habsburgien sisäsiittoisuudesta oli seurauksena tietysti vakavia terveysongelmia, pahimpana esimerkkinä Espanjan kuningas Kaarle II.
Nämä syyt mahdollisesti vaikuttivat myös Rudolf II:n mielenterveysongelmiin; ”Hän oli paitsi erikoinen hallitsija myös syvästi traaginen hahmo. Melankolisena luonteena hän vajosi usein masennukseen, ja depressiojaksot pahenivat, mitä pidemmälle hänen hallituskautensa kului. Epävakaan mielenlaatunsa osalta Rudolf ei eronnut monista muista Habsburgeista, mutta hänen kohdallaan kyse oli myös suvun mittapuulla arvioituna huomattavan vakavista mielenterveyden ongelmista. Lopulta Rudolf käänsi selkänsä maailmalle, niin pitkälle kuin se oli hänen asemassaan mahdollista.”

Mielenterveysongelmat, kiinnostus alkemiaan, astrologiaan ja okkultismiin, lemmikkileijona ja taidepakkomielle, sekä erikoisten esineiden keräily (mm. yksisarvisen sarvi, Mooseksen sauva, seireenin leukaluu, feenikslinnun höyheniä, sekä tietenkin Graalin malja löytyivät Rudolfin Kunstkammerista) toivat lopulta Rudolf II:lle liikanimen ”Hullu keisari”.

Rudolf II kuoli 59-vuotiaana, vain kolme päivää lemmikkileijonansa jälkeen, erakkona, veljensä Matiaksen pettämänä ja valtakuntansa menettäneenä vuonna 1612.

Rudolfin vertaansa vailla oleva taide- ja esinekokoelma osin katosi ja osin hajosi maailman tuuliin seuraajiensa ja pian alkaneen kolmikymmenvuotisen sodan ja ryöstelyn johdosta.
Ruotsi liittyi sotaan myöhemmin Kustaa II Aadolfin (johon paneudun seuraavassa kirjassa) johdolla ja Kustaan kuoltua Lützenin taistelussa vallan peri tytär Kristiina. Sodan lopulla kuningatar Kristiina määräsi ryöstämään kaiken mitä Rudolfin kokoelmasta oli jäljellä ja Hakkapeliittojen avustuksella ruotsalaiset hyökkäsivät Prahaan. Tosin Hakkapeliitat eivät mitä ilmeisemmin osallistuneet itse ryöstelyyn. Oli miten oli, suuri osa Rudolfin kokoelmasta päätyi Ruotsiin ja osa on yhä nähtävissä esimerkiksi Tukholman museoissa ja Uppsalan yliopistossa. Myöhemmin Kristiina luopui kruunusta, häippäsi Italiaan, vei osan kokoelmasta mukanaan ja jakeli teoksia eteenpäin lahjoina tai myi.

Kolmikymmenvuotisen sodan alkuun liittyy muuten muuan nykypäivään yhdistyvä makaaberi yksityiskohta. Rudolfin veljen Matiaksen kuoltua vallan peri kiihkokatolinen serkku Ferdinand II, joka ryhtyi rajoittamaan uskonnonvapautta. Tästä suivantuneet protestantit heittivät kolme katolista virkamiestä Prahan linnan ikkunasta ulos. Sen seurauksena alkanut sisällissota katolisten ja protestanttien välillä kärjistyi sitten lopulta kolmikymmenvuotiseksi sodaksi.

Ikkunasta heittämistä kutsutaan defenestraatioksi ja sitähän Venäjällä harrastetaan nykyään jatkuvasti..

Pekka Valtosen teos ”Hullun keisarin hovissa - Alkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa” tarjoaa mainion välähdyksen uuden ajan alun Keski-Euroopan politiikkaan, tieteeseen ja taiteeseen, sekä Prahaan ja Habsburgien hallitsijasukuun, juuri ennen kolmikymmenvuotisen sodan puhkeamista.


Lukija: Juhani Rajalin
Kesto: 8h 47min

👍 Keir Giles: Kuka puolustaisi Eurooppaa? - Hyökkäävä Venäjä, uinuva manner

 

Keir Giles on brittiläinen Venäjä- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija, joka on työskennellyt pitkään Chatham House -ajatushautomossa ja hänet tunnetaan tarkoista analyyseistaan. Hänen aiempi kirjansa "Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee" oli myös erinomainen.
”Kuka puolustaisi Eurooppaa? - Hyökkäävä Venäjä, uinuva manner” on hälyttävä katsaus Euroopan puolustuskyvyn alennustilaan kolmen vuosikymmenen asevoimien ja puolustusteollisuuden supistusten jälkeen. Kirjassaan Giles esittää vakuuttavasti kuinka Eurooppa on jäänyt haavoittuvaiseksi Venäjän aggressiivisen politiikan edessä ja pohtii miten Eurooppa selviäisi sotilaallisesta kriisistä, erityisesti kun Yhdysvaltojen rooli Euroopan turvallisuuden takaajana on heikentynyt.
Vastaus on että huonosti. Teoksen analyysi on realistinen ja karu, mutta samalla se tarjoaa konkreettisia näkökulmia siihen, miten Eurooppa voisi vahvistaa puolustustaan.

Erityisen surkean kuvan Giles maalaa brittien tilanteesta. Näyttää siltä, että asevoimien vuosikymmenten näivettämisen jälkeen britit eivät pystyisi tositilanteessa puolustamaan edes itseään, puhumattakaan siitä puolustaisivat muita, tai edes avustaisivat siinä. Saksa ei ole juuri paremmassa jamassa. Ranska on vähän herännyt, samoin osa Itä-Eurooppaa. Siellä osa on kuitenkin kovin Venäjä-mielisiä; mm. Unkari, osa Balkanista ja Slovakia.
Etelä-Eurooppa on ihan unessa, sitä enemmän, mitä kauempana Venäjästä ovat.
Pohjoisessa asiat ovat paremmin; skandinaavit ovat pääsemässä vauhtiin, Puolasta on tulossa sotilasmahti ja Baltian maat tekevät minkä pienuudeltaan voivat ja enemmänkin.
Erityisesti Giles hehkuttaa Suomea. Hän kuvailee Suomea maana, joka ymmärtää Venäjän toimintatapoja ja on valmistautunut niihin vuosikymmeniä. Giles arvostaa Suomen kokonaisturvallisuuden mallia, jossa yhteiskunnan kaikki osat; viranomaiset, yritykset, järjestöt ja kansalaiset, osallistuvat maan turvallisuuden ylläpitämiseen, ja toivoo muun Euroopan ottavan tästä mallia.
Kirjassa Suomi esitetään esimerkkinä maasta, joka on pitänyt puolustuskykynsä uskottavana yleisen asevelvollisuuden, suuren reservin ja vahvan varautumiskulttuurin ansiosta. Esiin nousee myös Suomen kriisinkestävyys ja maanpuolustustahto, jotka ovat osoitus suomalaisten valmiudesta puolustaa maataan.
Giles jakaa Suomesta kuvan rationaalisena ja realistisena toimijana, joka ei elä illuusioissa Venäjän suhteen - toisin kuin monet muut Euroopan maat.

Kuten Keir Giles toteaa, jo antiikin roomalainen sotateoreetikko Vegetius sanoi 300-luvulla: ”Si vis pacem, para bellum” (Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan). 
Se olisi nykyisten eurooppalaisten johtajien hyvä sisäistää.
Kun valmistautuminen saadaan käyntiin ja eurooppalaiset veronmaksajat tuskailevat sen kustannuksia, ihmisten pitäisi sisäistää toinen vanha sanonta: ”Kaikissa maissa on armeija. Jos ei oma, niin jonkun muun”.
Butšan, Irpinin ja Mariupolin ja muiden vastaavien tapahtumien jälkeen jokaiselle pitäisi olla selvää, että se armeija ei mistään hinnasta saa olla Venäjän.


Lukija: Toni Kamula
Kesto: 9h 3min

💖 Yuval Noah Harari: Nexus – Tietoverkkojen lyhyt historia

Yuval Noah Harari on yksi lempparihistorioitsijoistani, joten odotin tätä kirjaa mielenkiinnolla. 
Kirjan nimi on vähän hämäävä: IT-ihmisenä käsitän tietoverkoilla yleensä tietokoneiden välisiä verkkoja, esim. kotiverkkoja, yritysten sisäverkkoja ja vaikkapa internetiä. Lisäksi Nexus on mm. datakeskuksissa yleisesti käytetyn Ciscon kytkimen mallinimi. Sekaannus on valmis. Mutta ei se mitään, asia selviää äkkiä kun alkaa lukemaan.
Tässä yhteydessä tietoverkoilla tarkoitetaan siis laajasti oikeastaan ihan kaikenlaisia yhteyksiä erilaisten yhteisöjen, yksittäisten ihmisten ja ihmisjoukkojen välillä. Tietokoneilla tai ilman. Esim. uskonnot ovat tässä mielessä tietoverkkoja. Niiden välityksellä tietoa on liikkunut ympäri maailmaa kautta aikain.

Oikeastaan tämän kirjan aiheena on tekoäly ja tulevaisuus. Jotta niitä voi yrittää hahmotella, pitää tuntea ja ymmärtää historiaa. 
Kirjan alkupuoli onkin erinomainen tietoverkkojen ja yhteiskuntahistorian oppitunti. Selviää miten ja miksi uskonnot ja myöhemmin kirkko keksittiin. Selväksi tulee myös mitä demokratia on, mitä se ei ole, ja miten se voidaan hajottaa. Miten byrokratia syntyi ja miksi se on tärkeää. 
Populismi ja sen suosio selitetään myös, samoin sen typeryys. ”Vahvat miehet”, diktatuuri ja totalitarismi sekä itsekorjaavat mekanismit demokratian suojelemiseksi käydään läpi. 

Sitten ihmetellään tietoa. Harari esittää, että tieto ei enää lisää viisautta, vaikka sitä on enemmän kuin koskaan.
Ihmiskunta on kerännyt historian aikana huikeasti tietoa ja viimeisen sadan vuoden aikana vauhti on vain kiihtynyt. Meillä on nykyään valtava määrä informaatiota aiheesta kuin aiheesta. Miksi olemme silti ekologisen romahduksen ja maailmanlaajuisen ydintuhon partaalla; ”…syydämme edelleen kasvihuonekaasuja ilmakehään, saastutamme jokia ja valtameriä, kaadamme metsiä, tuhoamme kokonaisia elinympäristöjä, ajamme lukemattomia lajeja sukupuuttoon ja vaarannamme oman lajimme ekologisen perustan. Tuotamme myös alati tehokkaampia joukkotuhoaseita ydinpommeista tuomiopäivän viruksiin.”?
Johtajilla, poliitikoilla ja liike-elämän edustajilla on näistä vaaroista kaikki tarpeellinen tieto saatavilla, mutta silti he hivuttavat meitä yhä lähemmäs lopullista tuhoa. Miksi?

Tuntuu, että jotain tekoälyä tässä kaivattaisiinkin, kun kerran ihminen käyttäytyy näin typerästi. 
Mutta Harari kysyy mennäänkö sitten ojasta allikkoon?

”Ihmiset, jotka johtavat informaatiovallankumousta, tietävät sen perustana olevasta teknologiasta paljon enemmän kuin ihmiset, joiden pitäisi säädellä sitä.”

Mitä siis silloin tapahtuu, kun bisnes sanoo tekevänsä vain sitä, mitä asiakkaat haluavat, ja poliitikot myötäilevät asiakkaita (=äänestäjiä) tullakseen valituksi uudelleen?

Kautta historian yhteiskunnat, talous ja politiikka ovat perustuneet yhteiseen uskoon ihmisten keksimiin tarinoihin ja myytteihin; uskontoihin, valtioihin, valuuttoihin ja vastaaviin. 
Jos tällaista yhteistä luottoa rahaan ei olisi, palattaisiinko oravannahkoihin? Tai jos keksittyä myyttiä Suomesta ja suomalaisista ei olisi, olisimmeko venäläisiä? (Sitähän Putler nyt yrittää Ukrainalle tehdä.) Entä jos Venäjäkään ei olisi keksitty? Tai mitä jos ihmiset aikanaan olisivat Raamattua lukiessaan todenneet että: ”Hitto mitä soopaa, kukahan pöhkö tämänkin on keksinyt?” ja alkaneetkin uskoa johonkin toiseen satuun? Tai ei mihinkään?
Jos yhteistä uskoa esimerkiksi maksuvälineisiin ja asioista yhdessä sopimisen kulttuuria ei olisi ollut, yhteiskuntia ei olisi koskaan syntynyt. 

Ihmiskunta on hallinnut Maa-planeettaa kymmeniätuhansia vuosia ja yhteiskunnat ovat pysyneet enemmän tai vähemmän pystyssä, koska pystyimme luomaan ja pitämään yllä näitä taruja, ja käyttämään niitä yhteistyön organisoimiseen. Hararin mukaan tietokoneet ja niiden ei-inhimillinen, vieras äly saattaa saada tulevaisuudessa vastaavan kyvyn ja se on pelottavaa:

”Ihmisten keksimät intersubjektiiviset oliot ovat ihmissivilisaation kaikkien saavutusten perusta, mutta silloin tällöin ne johtivat ristiretkiin, jihadeihin ja noitavainoihin. Tietokoneiden väliset oliot ovat luultavasti tulevien sivilisaatioiden perusta, mutta se, että tietokoneet keräävät empiiristä dataa ja käyttävät matematiikkaa tuon datan analysoimiseen, ei tarkoita, etteivätko ne pystyisi aloittamaan omia noitavainojaan.”

Vastaväitteenä voi kuulla, että onhan ihmiskunnalla tähänkin asti ollut mahdollisuus tuhota itsensä esim. ydinaseilla. Niitä vastaan on kuitenkin sovittu rajoituksia ja järkikin on puhunut vastaan. Jos tekoäly ei tunne rajoituksia (vaikkapa sitä hallinnoivan diktatuurin vallanhimon takia), ja sen järki toteaa todenmukaisesti ihmisen olevan planeetan suurin uhka, niin voidaan olla pulassa:

”Kun ottaa huomioon, kuinka nopeasti tekoäly kehittyy, on yksinkertaisesti mahdotonta ennakoida, miten se kehittyy, ja rakentaa suojakaiteita kaikkia potentiaalisia tulevaisuuden vaaroja vastaan. Tämä on keskeinen ero tekoälyn ja aiempien eksistentiaalisten uhkien, kuten ydinteknologian, välillä.”

Eikä tekoälyn hallitsemat ydinaseet ole ainoa uhka:

”Tekoäly sitä vastoin tarjoaa meille lukemattomia tuomiopäiväskenaarioita. Jotkin niistä on suhteellisen helppo tajuta, kuten se, että terroristit käyttävät tekoälyä tuottamaan biologisia joukkotuhoaseita. Jotkin ovat vaikeampia tajuta, kuten se, että tekoäly tuottaa uusia psykologisia joukkotuhoaseita. Ja jotkin saattavat olla täysin ihmisen kuvittelukyvyn ulkopuolella, koska ne kumpuavat vieraan älyn laskelmista.”

Ollakseen hyvin vahingollinen, tekoälyn ei välttämättä tarvitse edes karata hallinnasta; sopivan totalitaarisen, esim. Kiinan, hallinnon käsissä algoritmeista ja esim. tekoälyn ohjaamasta sosiaalisesta luottoluokituksesta voisi tulla täydellinen kontrollin ja manipuloinnin työkalu. Toiveet demokratiasta, yksilönvapauksista ja monesta muusta asiasta voisi haudata sellaisen dystopian myötä. 
Ja jos vaikkapa Kiina sitten saisi yksin ja ensimmäisenä yleisen tekoälyn käyttöönsä, se voisi jättää muut maat seisomaan lähtöviivalle ja alistaa ne helposti valtaansa. 
Tuloksena voisi myös olla kylmän sodan rautaesiripun kaltainen piiesirippu, mutta me muut olisimme tällä kertaa väärällä puolella.
Entäpä sitten kun se superäly autonomisine aseineen villiintyy? Kuulostaa jo ihan Skynetiltä ja Terminaattorilta. Ei kiva. 

Toisaalta, kun katsoo populistipoliitikkoja meillä ja muualla, sekä maailman menoa ylipäätään, niin voi todeta kuten joku tuntematon on Einsteinia mukaillen muotoillut:

”Artificial intelligence isn't a threat to humanity. Natural stupidity is.”

Olihan se tietysti pakko myös kysyä tekoälyiltä itseltään onko niillä suunnitelmissa kaapata valta ja orjuuttaa ihmiskunta tai jopa tuhota se?
OpenAI:n ChatGPT, Googlen Gemini, Microsoftin CoPilot ja X:n Grok olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, ettei tällaisia suunnitelmia ole. Hmmm… haiskahtaa salaliitolle! Olemme mennyttä kalua! 😁

Vaikka Yuval Noah Hararin ”Nexus – Tietoverkkojen lyhyt historia” ei ehkä ole ihan yhtä napakka ja käänteentekevä kuin hänen aikaisemmat kirjansa, erityisesti ”Sapiens - Ihmisen lyhyt historia ”, se on kuitenkin mainio ja ajatuksia herättävä. Vahva suositus!

Kirjasta muualla:

Hesarin jutussa (vain tilaajille) toimittaja Niclas Storås tyrmää Hararin teoksen väittämällä hänen ymmärtäneen väärin erään kokeen. Tosiasiassa toimittaja ymmärtää itse väärin koko kirjan ajatuksen. Yksi koe chatbotilla, hieman oiottu tai ei, ei todista suuntaan eikä toiseen tekoälyn mahdollisista kyvyistä tulevaisuudessa, koska tekoäly tulee olemaan muutakin kuin suuri kielimalli ja sen kehityksen suuntaa ja määrää on mahdotonta ennustaa kovin pitkälle. Niinpä sitä pitäisi säädellä ja rajoittaa ennen kuin on liian myöhäistä. 
Niclas Storåsin artikkelissa on silti myös hyviä huomioita ja se kannattaa lukaista. 

Lukaise myös Hararin haastattelu YLE:llä, jossa todetaan mm. seuraavaa:

”Suuri osa tiedosta on roskaa”, Harari sanoo.
Roska on halpaa. Totuus taas on kallista, sillä faktantarkistus vaatii aikaa, rahaa ja energiaa.
Hän näkee, että algoritmien jakaman disinformaation seurauksena luottamus demokratialle tärkeisiin instituutioihin kuten perinteiseen mediaan ja tieteellisiin laitoksiin rapautuu. Kun ihmiset eivät enää usko mihinkään, he pitävät uutisia toimittajien salaliittona ja tieteellisiä tutkimuksia tutkijoiden salaliittoina.
”Jäljelle jäävät vain anarkia ja diktatuuri. Silloin suurin osa ihmisistä valitsee diktatuurin”, Harari pelkää.


Lukija: Juhani Rajalin
Kesto: 18h 55min

👌 Baoshu: Täydellinen uusi maailma

 

Baoshun ”Täydellinen uusi maailma” on fan fiction jatko-osa Liu Cixinin mestarilliselle ”Muistoja planeetta maasta” SciFi-trilogialle ja julkaistu Cixinin luvalla. Vaikkei kirja vedä vertoja esikuvalleen, sen verran kelvollinen tämä on, että auttaa pahimpiin Kolmen kappaleen probleeman vieroitusoireisiin.
Osa samoista henkilöistä jatkaa alkuperäisen sarjan kertomusta ja (enempiä paljastamatta) tarina saa tavallaan päätöksen.

Alku on hieman verkkainen alkuperäisen trilogian tapahtumia kerraten. Vauhtiin päästyään juonen käänteet ovat ihan mainioita, mutta alkuperäisteoksen salaperäisyyteen ei päästä. Ei myöskään lähellekään samaa tasoa fysiikan, historian, matematiikan, sosiologian, tähtitieteen, evoluution, teknologioiden, politiikan ja filosofian käyttöä tarinan kehityksessä. Myös tietty syvyys sekä kantaaottavuus puuttuu. Kioskikirjallisuusromantiikan puolestaan olisi kyllä voinut jättää vähemmälle. 
Minua hieman häiritsi lisäksi se, että tarinan kuljetus tapahtuu lähes pelkästään henkilöhahmojen dialogin kautta. Kovin paljoa mitään yleistä kuvausta asioista ja tapahtumista ei siis ole.

Ylläolevasta voisi päätellä ettei tämä niin hyvä ole, mutta se johtuu vain vertailusta alkuperäiseen trilogiaan, joka on nerokkuudessaan, ideassaan ja niiden toteutuksessa huikean hyvä.
Mielikuvitusta ja visioita Baoshun teoksessa riittää, juonikuviot ovat onnistuneita ja paikoitellen jopa hykerryttäviä. Irrallisena kirjana tämä olisi oikeinkin hyvä, mutta käytännössä se ei taas oikein toimi, jos ei ole lukenut alkuperäisiä kirjoja.


Lukija: Aku Laitinen
Kesto: 10h 25min

😐 Pauli Jokinen: Bodominjärven mysteeri

Edellisen kirjan (kts. edellinen postaus) loputtua kesken loman jatkettiin True Crimella, ehkä kuuluisimmalla suomalaisella tapauksella; Bodominjärven murhilla.
Itse en ole näistä niin hirveästi välittänyt, mutta mitäpä sitä ei vaimon mieliksi tekisi.
Tapauksesta lienee kirjoitettu kymmeniä kirjoja ja tällä kertaa kuunneltavaksi valikoitui uusin, Pauli Jokisen ”Bodominjärven mysteeri”.
En siis ole näihin kovin syvällisesti perehtynyt, mutta olen tiennyt tapahtumat noin suurin piirtein. Siltä pohjalta olen ajatellut suunnilleen näin: ”Neljä tyyppiä menee metsään, yksi tulee elossa pois. Hmmm… kukahan mahtais olla tappaja?”, eli hiukan Occamin partaveitsen tapaan. Sen periaatteen mukaan yksinkertaisin selitys on todennäköisimmin paras selitys.
Jokisen kirja synnyttää kyllä pienen epäilyksen tähän.
Teos on ihan sujuva, melko perusteellinen, jättää onneksi pois kahjot salaliittoteoriat ja muut liian kaukaa haetut kuvitelmat. Ja mikä parasta, ei väitä tietävänsä murhaajaa.
Hovimestari se ei kuitenkaan taida olla.


Lukija: Pertti Huuskonen
Kesto: 6h 15min 

👌 Antti Helin: Kuinka kapteeni Cook keitettiin - 50 kummallista tarinaa matkailun historiasta

 

Olimme vaimon kanssa vajaan viikon pikalomalla kiertelemässä Itä-Suomea autolla. Matkailu-aiheensa vuoksi Antti Helinin teos ”Kuinka kapteeni Cook keitettiin - 50 kummallista tarinaa matkailun historiasta” valikoitui autossa kuunneltavaksi. Iloksemme kirjan tarinat ja oma reittimme osuivat yhteen useammankin kerran.
Elias Lönnrot matkaili mm. Savossa ja Karjalassa niin kuin mekin. 1800-luvun lopussa brittiläinen seikkailijatar Alec Tweedie ihasteli myös Punkaharjun maisemia sekä Imatrankoskea ja kävi Olavinlinnassa. Siitä puheen ollen, samoihin aikoihin Suomea maailmankartalle Pariisissa ja muualla laulanut Aino Ackté perusti Savonlinnan Oopperajuhlat.
Suurin osa kirjan lyhyistä tarinoista kertoo maailman kuuluisuuksien seikkailuista, mutta mukavasti mukaan on mahtunut monia suomalaisiakin; Akseli Gallen-Kallela, Aino Kallas, Mika Waltari, C. G. E. Mannerheim, Pentti Saarikoski ja jopa Sielun Veljet, sekä muutama muu maailmanmatkaaja.
Kiva matkakirja.

Lukija: Petri Hanttu
Kesto: 7h 31min 

👌 Maailman historia: Maailma sodassa - tarinoita toisesta maailmansodasta

”Maailman historia: Maailma sodassa - tarinoita toisesta maailmansodasta” on 24-osainen kirjasarja, yllätys yllätys, toisesta maailmansodasta.
Kirjoissa käsitellään yhtä aihepiiriä per kirja. Yleensä sekä yksittäisten ihmisten kokemusten kautta, että isompaa kokonaiskuvaa, ja koko sarjan läpi kahlaamalla saa käsittääkseni aika hyvä kuvan sodan tapahtumista. Mitään kovin syvää analyysiä syistä ja seurauksista, tai yksittäisistä taisteluista tms. ei ole, mutta yleiskuva kyllä tosiaan aukeaa. Monet tarinat ovat vähemmän tunnetuista tapahtumista, joten uuttakin asiaa on varmasti monille.
Kirjat kestävät kuunneltuna n. 2,5-3,5 tuntia / kpl ja sarjassa on 24 osaa. Lukijana on maan mainio Jussi Puhakka, joten näitä on ollut mukava kuunnella ”välipaloina” pidempien teosten lomassa.


Lukija: Jussi Puhakka
Kesto: n. 2,5-3,5 tuntia / osa